Olemassaolon ja identiteetin viiltävän kirkasta pohdintaa
Muusikko Anna Järvisen esikoisteos Uni viime yönä: vie komeasti autofiktion tuolle puolen: uniin, muistoihin, ulkopuolisuuden tunteisiin ja rakastamisen vaikeuteen.
”Näen sinut epävarmana ja vähän eksyneenä.”
Näin toteaa Anna Järvisen minäkertoja pienoisromaanissa Uni viime yönä: (Teos). Järvinen itse sen sijaan kirjoittaa varmoin ottein kertojansa mielen heilahteluista nykyhetkestä menneisyyteen ja takaisin sekä dialogista arvoituksellisen ”sinän” kanssa.
Teosta lukiessa tuntuu välillä, että minä ja sinä
sulautuvat toisiinsa, ja kertoja puhuu paitsi menettämälleen ”sinulle” myös
itselleen. ”Olet luonani melkein vain
keksittynä joten olkoon niin kuin on.” Tämä arvoituksellisuus luo teokseen
hypnoottisen, kiinnostavan poljennon. Ei ihme, onhan kirjailija muusikko.
Järvinen kartoittaa maastoa, jonne Pentti Saarikoski, Christer
Kihlman ja Karl Ove Knausgård muiden muassa avasivat latua. Hänen ”autofiktionsa”
on silti vallan omaperäistä. Kertoja tarkastelee tunteitaan, mielenliikkeitään
ja muistojaan juuri niin oikullisesti kuin mieli toimii: ”Jo varhain tekstini olivat intuitiivisia, minulle itsestään selviä”.
Tästä huolimatta kertoja tunnustaa edelläkävijöiden
teosten auttaneen häntä ymmärtämään elämää paremmin ja niiden olemassaolon
yksityiskohtien kuvailun antaneen elämälle vahvistuksen.
Suomentajan tehtävä kertojan ajatustenvirran poukkoilun
ja tunteenpurkausten tulkkina ei varmaan ole ollut helppo. Raija Rintamäki onnistuu kuitenkin kääntämään tekstin hengen ja
musikaalisuuden, tarkan ja terävän kielen oivallisen sujuvaksi suomeksi.
Kertojan ulkopuolisuuden ja hylätyksi jäämisen tunteet alkoivat itää jo lapsena, ja niistä jäi hänen mieleensä pysyvä jälki. Isä jätti äidin, kun tämä oli raskaana, eikä halunnut pitää yhteyttä tyttäreensä. Kun äiti löysi uuden miehen, minäkertoja puolestaan löysi itsensä kuusivuotiaana uusperheen omakotitalosta Tukholman liepeiltä.
Anna Järvinen on ruotsinsuomalainen säveltäjä, laulaja ja taiteilija, joka asuu Tukholmassa. Kuva: Mattias Edwall |
Ystäväni, toimittaja Hilkka Kotkamaa haastatteli Anna Järvistä, joka kertoi koti-ikävästään:
– Suomi on minulle
edelleen tärkeä paikka. Olen elänyt Ruotsissa ruotsalaista elämää, vaikka
äitini ja isäpuoleni ovat suomalaisia. Koko ystäväpiirini on aina ollut
ruotsalainen, enkä puhu kovin hyvin suomea. Silti tunnen itseni edelleen
Ruotsissa asuvaksi suomalaiseksi. En ole halunnut muuttaa sukunimeäni Järvistä,
vaikka voisin olla nimeltäni myös Palme.
Uusi ympäristö ja kieli olivat umpisuomalaiselle pikkutytölle outoja. Hän ei tiennyt ”miten täällä ollaan lapsia” ja jäi ulkopuoliseksi.
Tunne ei laimentunut myöhemminkään: ”Kirjoitin
päiväkirjaa. Avasin ikkunan raolleen ja kuuntelin mopoja, mietin mitä tapahtuu
siellä missä oli perjantai”.
Kertojan rehellisen intiimi itsetutkiskelu valaisee hänen
sielunsa syövereitä kuin toukokuun viiltävän valkea valo hänen tukholmalaishuoneistoaan.
Viisikymppisenä ”minä” jo tietää, ettei vastauksia eikä varmuuksia aina ole. ”Minä en oikeastaan ymmärrä itseäni. Valitsen
yksinäisyyden ja valitan yksinäisyyttä.”
Kaipaus. Kuva: Hannele Salminen |
Hän
huomaa surussaan, ettei kaikesta huolimatta ole tuntenut olevansa yksin ennen
mummon viimeistä hengenvetoa.
”Minä” näkee viiltävän tarkasti ihmissuhteiden teennäiset
koreografiat, eikä suostu piirileikkiin mukaan. Seksuaalinen leikkikin tuntuu
ajoittain tyhjältä: ”Sain iloa seksistä,
nyt se tuntuu kuolleen ja on kuin olisin sulkeutunut emotionaalisesti”.
Kun ahdistus ja masennus synkistävät kertojan mieltä, hän
tuntee inhoa jopa heitä kohtaan, jotka yrittävät auttaa. Silti hän tunnustaa: ”Jahtasin haavi kourassa jotakuta joka
pelastaisi minut. Varmana siitä, että löytäisin”. Hänen tyttärensä on
toista maata. Varma siitä, ettei tarvitse miestä pelastamaan itseään.
– Otin lapsena
isäni ja äitini avioeron hyvin raskaasti. Isäni oikeastaan katosi elämästäni ja
tapasin häntä ja hänen puoleista sukuani vähemmän kuin toivoin. Onneksi olen
saanut tutustua häneen aikuisena. Valitettavasti myös omat lapseni ovat
joutuneet kokemaan vanhempiensa avioeron, mutta uskon ja toivon heidän
selvinneen siitä helpommalla, Järvinen kertoo.
Vaikka haikea, rehellinen Uni viime yönä: on pienoisromaani, sen luettuani minusta tuntuu
kuin olisin kulkenut pitkän matkan kertojan seurassa, sillä niin merkityksillä
ladattuja hänen lauseensa ovat. Aivan kuten teoksen kertoja saa vahvistuksen
elämälle edeltäjiensä kirjoista, samoin kävi minulle Anna Järvisen teosta
lukiessa. Hyvä kirjallisuus tuo lohtua ja luo uskoa elämään jakamalla ihmisenä
olemisen yhteistä kokemusta.
Teoksesta jää sen varjoista huolimatta valoisa,
tulevaisuuteen luottava jälkikuva. Vaikka vielä on pimeää, eikä ”yö itsestään
luovuta”, periksi ei anneta. ”Olin
ajatellut että kulkisin kanssasi rantoja pitkin, olin sulkenut silmät ja nähnyt
unen.”
Anna Järvinen vahvistaa tämän: Olen koulutukseltani
opettaja, mutta teen myös musiikkia, laulan, teen kuvataidetta. Nyt tuntuu
hyvältä kirjoittaa. Myös perhe on minulle hyvin tärkeä. Minulla on nyt toimiva
parisuhde Mattias Palmen kanssa.
Olen löytänyt elämässäni tasapainon, jota olen etsinyt pitkään.
Anna Järvinen: Uni viime yönä: Teos. 2021. 133 s.
(Dröm natten till idag: Förlaget. 2020). Ruotsista suomentanut Raija Rintamäki.
Tämän kirjan haluan ehdottomasti lukea! Vaikuttaa ihan minun jutultani. :)
VastaaPoista