Polly Samson: Haaveilijoiden saari

Vain unelmilla on siivet

 Polly Samson lyö 1960-luvun vapautumisen ajan alkutahdit elävästi romaanissaan Haaveilijoiden saari. Leonard Cohen ja Marianne Ihlen eivät olleet ainoita, joiden rakkaus syttyi ja hiipui Hydralla.

”Näyttää siltä, ettei kenenkään liitto selviydy Hydrasta.”

Tuskin 18-vuotias Erica saa neuvon kuolevalta äidiltään.”Seikkaile vähän, hän sanoi. Uskalla unelmoida.”  Tytär ottaa neuvosta vaarin ja äitinsä jättämän pienen perinnön turvin hän päättää paeta sodan vaurioittaman tyrannimaisen isänsä kynsistä.

Erican määränpää on selvillä. Äidin ystävätär kirjailija Charmian Clift on kuvannut omaelämäkerrallisessa teoksessaan Peel me a Lotus perheensä boheemia elämää Kreikan lumoavalla Hydran saarella. Niinpä Erica veljensä, poikaystävänsä ja muutaman muun nuoren haaveilijan seurassa suuntaa unelmien saarelle.

Haaveilijoiden saari (Docendo) pohjaa löyhästi kansainvälisten kirjailijoiden ja taiteilijoiden yhteisön todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin Hydralla. 

Nuoren Erican kasvutarina luo kiinnostavat kehykset Samsonin eläytyen ohjaamille draamoille, joita esitetään ”haaveilijoiden teatterissa” jyrkkien vuorten sylissä lepäävällä hevosenkengän muotoisella rannalla. Samsonin teoksen alkuperäinen nimi on osuvasti A Theatre of Dreamers.

Tulijat sulautuvat kuin huomaamatta Charmianin ja hänen kirjailijamiehensä George Johnstonin ympärillä pyörivään taiteilijoista, kirjailijoista ja sellaisiksi haluavien muodostamaan hoviin. Joukkue kokoontuu iltaisin Katsíkaksen tavernan pöytien ääreen.

Ouzoa ja retsinaa kuluu, kun illanistujat, mukana Göran Tunström ja Gregory Corso, väittelevät Dostojevskista, Rilkestä ja Sartresta. Beat-runoilijoiden Allen Ginsbergin ja Jack Kerouacin teokset saavat ansaitsemaansa huomiota.

Charmian yhtyy keskusteluun: ”Ihan hyvä, mutta missä ovat naisäänet? Miksei ole naispuolisia beat-runoilijoita?”. Vastaus on kylmäävä. ”Kyllä naispuolisiakin beatnikkeja on”, Corso sanoo ja lyö nyrkkinsä pöytään. ”Ongelmana on, että vanhemmat ovat teljenneet heidät kaikki laitoksiin, joissa heille annetaan sähkösokkeja.”

Saaren olot ovat alkeelliset, sillä idyllissä ei ole sähköä eikä juoksevaa vettä. Mukavuuksien puute ei kuitenkaan haittaa haaveilijoita. Heidän nälkänsä lähtee hedelmillä, ja janonsa sammuu retsinalla. Jasmiinin ja timjamin seassa ilmassa tuoksuu makea libanonilainen hasis. Yöllisten alastomien kuutamouintien jälkeen ”hypimme sängystä toiseen kuin kirput”.

Marianne ja Leonard tavernan pöydän äärellä ystävineen.

Mehevin mustasukaisuusdraama alkaa kehkeytyä, kun laivasta kapuaa nuori kanadalainen runoilija Leonard Cohen Olivetti laukussaan ja kitara selässään. Norjalaisen kirjailijan Axel Jensenin ja hänen vaimonsa Marianne Ihlenin avioliitto rakoilee jo sopivasti Axelin uskottomuuden vuoksi. Loppu on historiaa.

Samson lomittaa aikatasoja luontevasti. Preesensin käyttö tuo menneet tapahtumat nykyisyyteen ja luo kiinnostavan kirjallisen kollaasin. Kerronta on niin elävää ja kaikkiin aisteihin vetoavaa, että joka kerta kirjan avatessani tuntuu kuin joku vetäisi minulle tuolin tavernan pöydän alta, ja toinen kaataisi viiniä lasiini.

Charmian varoittaa Ericaa, ettei tämä rupeaisi ”luovien nerojen piiaksi”. Itse hän on tähän ajautumassa yhä hankalammaksi käyneen alkoholisoituneen ja sairaan kirjailijamiehensä vaatimuksesta. Juovuspäissään Charmian toteaa ilkeästi ”Axelin kouluttaneen Mariannesta Leonardille valmiin muusan”.

Ville Väkikankaan maalaus Holy Painter.

Kesän edetessä paratiisin varjot pitenevät. Laiva tuo hylkäysviestejä, runot jäävät puolitiehen, siveltimet kovettuvat purkeissaan. Monen haaveilijan mielen valtaa epäilys: Tuleekohan minusta koskaan mitään? ”Kaikkein kurinalaisimmatkin meistä ovat lakanneet teeskentelemästä, että tekevät töitä.”

Saarelaisten pitkästyminen, syrjähypyt ja niitä seuraavat mustasukkaisuusdraamat nakertavat idylliä. Jotkut päätyvät toistensa kirjoihin kuten Charmian Georgen teokseen Closer to the Sun. Teos ei imartele vaimoa, ja seuraukset ovat kohtalokkaat.

Leonardin ja Mariannen rakkauskaan ei kanna. Samson on laittanut Leonardin suuhun sanat: ”Miehen ja naisen välinen suhde on todella hämmentävä asia. Ihan helvetillisen hankala. Siis eihän se onnistu keneltäkään”.

Kiinnostava vertailukohta Haaveilijoiden saarelle on Madeline Millerin kirjoittama teos Kirke. Se vie kreikkalaisten mytologioiden maailmaan, mutta tarkastelee niitä nykynaisen näkökulmasta. Lukija ei tarvitse kuin ripauksen mielikuvitusta huomatakseen, etteivät olot muinaistarujen maailmasta ole paljonkaan muuttuneet.

Polly Samson on kirjojen ohella 
tehnyt myös sanoituksia neljälle 
ykkösalbumille.

Hydralla syksy lähestyy, ikkunaluukkuja suljetaan, aurinkokatokset lepattavat ja vaikeroivat, mieliala laskee, ja väki vähenee. Kirjan luettuani oloni on haikea ja minusta tuntuu kuin joutuisin hyvästelemään ystäväjoukon, joka on tullut tutuksi niin hyvässä kuin pahassa.

Lähes kuudenkymmenen vuoden kuluttua Erica saa tiedon Leonardin kuolemasta. Hän kapuaa tämän talolle Hydralla. ”Marmorilaatat kiiltävät satojen vuosien kulutuksesta, valo on puhdasta.” Mennyt ja nykyinen lomittuvat: ”aivan kuin kahdeksantoistavuotias minäni kuultaisi ikuisesti nykyhetken ohuen pintakerroksen alta. Minä muutun, olen sama”.

Moni haaveilija poltti siipensä Hydralla tavoitellessaan aurinkoa. Erica onnistui lopulta toteuttamaan itseään. Hän kirjoitti ja eli unelmaa, jota Charmiankin tavoitteli. Kaikesta huolimatta äidin neuvo kantoi: uskalla unelmoida.

Polly Samson: Haaveilijoiden saari. (A Theatre of Dreamers.) Suom. Laura Jänisniemi.  Docendo. 2021. 365 s.

Ville Välikankaan näyttely Täällä mä oon GalleriaA2:ssa 10.10. saakka.