Fragmentit vievät kohti olemisen syvintä salaisuutta
Kautta
koko laajan tuotantonsa moderni klassikko Clarice Lispector halusi päästä elämän
intiimiin ytimeen, minne sanat eivät yllä. Omintakeisella tyylillään hän kuitenkin
– sanoja käyttämällä – tavoittaa välähdyksen sielun mysteeristä postuumissa
teoksessaan Elämän henkäys.
Jokaisessa
sanassa sykkii sydän. Kirjoittaminen on elämän intiimin totuuden rankkaa
etsintää.
Brasilialaista Clarice Lispectoria (1925–1977) pidetään yhtenä 1900-luvun arvoituksellisimmista ja tärkeimmistä kirjailijoista. Kaunokirjallisissa teoksissaan hän keskittyi minuuden, kielen, tietoisuuden ja olemassaolon teemoihin.
Hän jatkaa näiden aiheiden käsittelyä Teoksen
klassikkokirjoja julkaisevan Baabel-sarjan romaanissa Elämän henkäys. Nyt Lispector kirjoittaa sielu vereslihalla ja altistaa
itsensä ”uudenlaiselle fiktiolle”. Ruumis
on sieluni varjo. Tämä kirja on minun varjoni, toteaa teoksen kertoja,
Kirjailija. Hän on mies, joka itsekin kirjoittaa romaania ja päiväkirjaa.
Kirjailija haluaa luoda henkilöhahmon, jotta hän tämän
kanssa käymänsä vuoropuhelun myötä ymmärtäisi paremmin itseään, kävisi näin dialogia
itsensä kanssa. Niinpä Kirjailija puhaltaa elämän hengen romaanihenkilöönsä,
nuoreen naiseen Ângela Praliiniin, joka myös kirjoittaa.
Elämän henkäys muodostuu
pääosin näiden kahden käymän ”vuoropuhelun” kautta. Tosin varsinaisesta dialogista
ei ole kyse, sillä kumpikaan ei juuri kuuntele toista tai vastaa tämän
kysymyksiin ja sanomisiin vaan kertoo sen sijaan omista ailahtelevista
mielenliikkeistään ja ajatuksistaan.
Kirjailija on luonteeltaan vakaa ja pohdiskeleva, Ângela
puolestaan lepattava ja tunteidensa armolla. Ângelassa ei tunnu olevan hienostuneisuutta. Hän on minusta vähän
skandalöösi. Koska on vapaampi kuin minä, analysoi Kirjailija.
Yhdessä Ângelasta ja Kirjailijasta syntyy Lispector, hänen
äänensä ja ristiriitaiset ajatuksensa. Kirjailijan sanat kuulostavat aivan
Lispectorilta: Tähän on kirjoitettu,
minusta ja Ângelasta, revityn sielun
rippeet, ne ovat rinnakkaisleikkauksia todellisuudesta joka pakenee minua
jatkuvasti.
Lukuisia Clarice Lispectorin teoksia hienosti
suomentaneen Tarja Härkösen mielestä
”Elämän henkäyksen omaelämäkerrallisuus
on sisäänpäin kääntyvää ja syvää luotaavaa”. Kirjailija on samaa mieltä: Kirja tapahtuu minulle, minusta minulle.
Kirjoittaminen oli Lispectorille elinehto, pakko, sillä näin
hän pääsi lähemmäs ”maailmaa, joka on sisälläni”. Hän etsi ”oikeita sanoja”
sanojen takaa, joilla voisi ilmaista ”sitä jotain”, maailmankaikkeuden pyhää
pyhyyttä, jolle ei ole sanoja. Teen
kaiken mahdollisen kirjoittaakseni sattumalta. Haluan että lause tapahtuu. En
osaa ilmaista itseäni sanoin. Se mitä tunnen ei ole ilmaistavissa sanoin.Clarice Lispector voitti useita merkittäviä
kirjallisuuspalkintoja.
Lispectorin kirjat ovat seikkailu ihmisenä olemisen
ytimeen. Tuntuu kuin hän samalla matkalla haluaisi ottaa haltuunsa koko
universumin sen alkuräjähdyksestä pienimmän kvanttihiukkasen värähtelyyn. Esineet
ovat tiivistynyttä, värähtelevää energiaa. Sanakin
on esine – eteerinen esine jonka minä nappaan ilmasta suullani kun puhun.
Elämisen henkäys koostuu
fragmenteista, sirpaleista ja välähdyksistä. Teokseen on heittäydyttävä
tunteella ja sen ”ymmärtäminen” on hylättävä, sillä se on ymmärtämisen tuolla
puolen. On pyrittävä samaan kuin Ângela, joka
haluaa ymmärtää yli ymmärryksen … ymmärtää ymmärtämistä itseään.
Kaiken tämän perusteella voisi luulla, että Elämän henkäys on vaikeaselkoista
luettavaa. Lispector toteaa itsekin: Tiedän,
että tämä kirja ei ole helppo, mutta jatkaa: vaikka onkin helppo niille, jotka uskovat mysteeriin.
Jos kirja paikka paikoin ei ole helppo lukijalle, voi
vain kuvitella, millainen haaste se on kääntäjälle. Hänen on omaksuttava
Lispectorin mielenmaisema, heittäydyttävä hänen laillaan tekstiin, joka tuntuu
kuljettavan itse itseään. Tarja Härkönen tavoittaa Claricen ”elämän soinnin”
oivallisesti.
Elämän
henkäyksessä ei ole juonta eikä varsinaista tarinaa, ne löytyvät
pinnan alta ja rivien väleistä. Lauseet, ”joiden keskinäinen yhteys on
näennäisesti huteraa”, ovat niin merkityksistä tiiviitä, että tuon tuosta on
pysähdyttävä miettimään lukemaansa, sen sisältöä ja ulottuvuuksia. Ilmankos: Haluan että tämän kirjan jokainen lause on
kliimaksi.
Kirjoittaminen oli Lispectorille seikkailu: En koskaan tiedä mitä minulle tapahtuu
sanojen muodossa. Olen kiinnostunut
kirjoittamisestani vain silloin kun se mitä kirjoitan yllättää minut.
Todellisuus ei hänelle riittänyt, se oli vain valveunta, jonka takana piili se ”jokin”. Pärjään ilman todellisuutta koska voin
saada kaiken ajatuksen kautta.
Sirpa Särkijärven maalaus Transcription 85
Kuoleman läsnäolo tuntuu tekstissä yhä voimakkaampana Elämän henkäyksen lähestyessä kohti
loppuaan. Onkohan niin että kuoleman
jälkeen alkaa suuri abstraktio? Suomentajan kiinnostavissa jälkisanoissa
tähän löytyy syy: Lispector oli kuullut sairastavansa munasarjasyöpää
alkaessaan kirjoittaa teostaan.
Musiikki soi teoksen lehdillä: spiraalina nouseva klarinetti, tumma sello. Silti ”kauneinta musiikkia maailmassa on tähtien välinen hiljaisuus”. Lispector kirjoittaa lähes runoproosaa:
Myös huilun äänessä on suuri hiljaisuus: se
avaa mustan hiljaisuuden ontot tilat koko laajuudessaan aikojen loppuun asti.
Lispector työsti Elämän
henkäystä samaan aikaan kuin viimeistä hänen elinaikanaan julkaistua teosta
Tähden hetki. Sen päättyessä soi musiikki, silloin ”kirskuva ja terävä viulunsoitto vetää
kultaisen viivan pimenevän kadun mysteerin alle”.
Clarice
Lispector: Elämän henkäys (Um Sopro de Vida).
Suomennos ja jälkisanat: Tarja Härkönen. Teos. 2022. 182 s.
Sirpa
Särkijärvi käsittelee näyttelyssään Everloving
identiteettiin ja ajatteluun liittyviä teemoja Galleria AMA:ssa 30.10.
saakka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti