Tuula Karjalainen: Taiteesta suoraan

”Sinä saat tästä kyllä potkut!”

 Tuula Karjalaisen muistelmia Taiteesta suoraan lukee kuin jännityskertomusta. Museo- ja taidemaailmaa pöllyttävä teos valottaa asioita, joista moni olisi toivonut vaiettavan.

 Tuntui kuin taidemaailma olisi ollut valtavan suuri fortunalauta, ja pallot taidemaailman toimijoita. Kuoppia oli ollut paljon ja lauta tosi kalteva. Ihmettelin kuinka moni meistä oli päässyt pelin loppuun asti, kunniallisesti eläkkeelle.

Fil.tri Tuula Karjalainen on istunut tuulisen taidekentän näköalapaikalla monessa roolissa. Hän on työskennellyt muun muassa Valtion taidemuseon keskusarkiston, Helsingin kaupungin taidemuseon ja Nykytaiteen museo Kiasman johtajana sekä Helsingin yliopiston taidehistorian laitoksen apulaisprofessorina. Lisäksi hän on kirjoittanut lukuisia tietokirjoja.

Karjalaisen omien kokemusten taustalla heijastuu taidemaailman suuri murros 1990-luvulta tähän päivään teoksessa Taiteesta suoraan (Siltala). Muistelmista paljastuu, että aiheeseensa intohimoisesti suhtautunut taidevaikuttaja sai haastavan työnsä ohessa taistella monenlaisia tuulimyllyjä vastaan.

 Niiden, joiden mielestä ”miehet luovat, naiset katsovat”, oli vaikea sulattaa naista taidemuseon johtajana. 90-luvulla elettiin vielä vahvasti aikaa, jolloin #metoo oli tuntematon käsite. Karjalainen kirjoittaa elävästi, hauskasti ja ilman kostonhimoa tämän asenteen aiheuttamista karikoista, joiden läpi hänen oli luovittava, jotta slogan ”taide kuuluu kaikille” toteutuisi.

Pelko, että ”tytöt” valtaavat museoalan sai toisinaan absurdeja muotoja. Äänekkäin vihaisista miehistä oli J. O. Mallander, joka avautui Suomen Kuvalehden haastattelussa: ”valtio on vienyt meidän visiomme ja unelmamme helmikanoille”.

”Helmikanoihin”, taiteelle vaaralliseen ”naismafiaan”, kului Karjalaisen ohella muitakin museoalalla vaikuttavia, menestyneitä naisia kuten Tuula Arkio ja Maaretta Jaukkuri. Hesarin kriitikko Marja-Terttu Kivirintakin pääsi ”kotkottajien” listalle. Helmikana oli siis laajalle levinnyt ja elinvoimainen siivekäslaji.

Tämän löylytyksen jälkeen Karjalainen aloitti, ”kuin katutappelusta selvinneenä”, Helsingin taidemuseon johtajana vuonna 1993. Oli näytön paikka. Monien järjestelyjen ja henkilöiden avustuksella Meilahteen saatiin maailmankuulun Fernando Boteron laaja näyttely.

Boteron maalaus Tanssijat.
Kirjan kuvitusta.

Katsojat rakastivat Boteron elämäniloa pursuavia maalauksia, näyttely veti väkeä ja toi rahaa. Taidemuseopäivillä tuli kuitenkin lunta tupaan. ”Botero-ilmiöllään” Karjalainen oli astunut sivuun taiteen pyhältä polulta, tuonut museoon ”vääränlaista väkeä ja ryvettänyt taiteen pyhät arvot kaupallisuudella ja julkisuudella”.

Kansainvälisen näyttelyn kokoaminen vaatii paljon matkustelua eri puolilla maailmaa sekä taiteilijoiden, keräilijöiden ja galleristien tapaamisia. Karjalainen kuvaa elävästi herkullisia kohtaamisiaan monien lahjakkaitten persoonallisuuksien kanssa.

Saadakseen upean Frida Kahlon näyttelyn Suomeen Karjalaisen oli vakuutettava edesmenneen taiteilijan puolison Diego Riveran rakastajatar Dolores Olmeiro siitä, että teosten tuonti kylmään pohjoiseen maahan oli turvallista. Madame oli ostanut teokset Riveran pyynnöstä Kahlon jäämistöstä.

Tehtävää ei helpottanut se, että Olmeiro oli ollut Riveran rakastajatar Kahlon vielä eläessä. Madame vihasi Fridaa edelleen ja oli peräti piilottanut tämän teokset ensimmäisiksi vuoksi kellariinsa. Karjalainen ei siis voinut paljastaa suurta ihailuaan Kahloa kohtaan. Minun piti nyt yrittää luovia näiden kahden naisen, elävän ja kuolleen, välillä.

Monien mutkien jälkeen teokset saatiin onnellisesti Suomeen, ja näyttelyn avaajaksi kutsuttiin tasavallan presidentin puoliso. Presidentinkansliasta ei kuitenkaan kuulunut vastausta pyyntöön. Kun Karjalainen soitti kansliaan tiedustellakseen asiaa, sieltä vastattiin töykeästi: ”rouva Ahtisaari ei voi avata kaikenlaisten ulkomaisten kansantaiteilijoiden näyttelyjä”.

Meilahden museo tietenkin pursui väkeä, hyvä että seinät kestivät. Museon kokolattiamatto tosin kului puhki. Vaikka tällä kertaa Kahlon taiteellisesta arvosta oltiin yhtä mieltä, kaikkia näyttely ja sen menestys ei silti miellyttänyt.

Fida Kahlon Omakuva punaisessa ja
kullanvärisessä puvussa. (Yksityiskohta)
Teoksen kuvitusta.

Taidehallin klubilla järjestetyn museoalan tilaisuuden teema oli osoittelevasti ”Tarvitaanko meganäyttelyitä?”. Vastaus oli jyrkkä EI.

 Karjalainen tunsi olevansa syytettynä onnistuneen näyttelyn järjestämisestä. Mutta nyt olikin kyse markkinointirahasta, joka oli törkeästi pihistetty veronmaksajien pussista.

Minulle osoitettiin tilaisuudessa omantunnonkysymys: ”Kuinka paljon maksoit jollekin mainostoimistolle näyttelyn markkinoinnista?” Tähän Karjalainen saattoi huojentuneena vastata: En penniäkään. 

Kahlo teki sen ihan itse. Media – lehdet, radio ja tv – ihastuivat hänen intensiivisiin teoksiinsa , kertoivat näyttelystä ja mainostivat sitä omaan laskuunsa.

Vanhat jähmeät rakenteet alkoivat huojua, kun taidekenttä vähitellen monipuolistui 90-luvulla. MUU ry tuki ja esitti media-, video-, valo- ja äänitaidetta, performanssia, käsitetaidetta, ympäristö- ja yhteisötaidetta. Taideakatemiaan perustettiin tila/aika -linja, ja Taide-lehti otti innokkaasti osaa kansainväliseen taidekeskusteluun.

Henna ja Pertti Niemistön kuvataidesäätiö Ars Fennican ensimmäisen palkinnon vuonna 1990 sai installaatio- ja performanssitaiteilija Maaria Wirkkala. Valokuvakin oli lopulta hyväksytty taiteen lajiksi. Sitä Karjalainen halusi esittää Tennispalatsiin muuttaneessa museossaan.

Siellä esiteltiin Annie Leibowitzin, Lee Millerin, Robert Capan, Sebastião Salgadon ja monen muun maailmankuulun valokuvaajan teoksia. Minä monien muiden ohella olin haltioitunut saadessani nähdä näitä valokuvateoksia ”luonnossa”.

Kaikki eivät kuitenkaan olleet yhtä innoissaan. Kansanedustaja Ritva Laurilan vetämä kaupungin tarkastuslautakunta järjesti aiheen tiimoilta puhuttelun. Luottamusmiehet selittivät minulle vilpittömästi ja täydestä sydämestään, ettei valokuva ole taidetta ja epäilivät, että olin hankkinut tätä ”epätaidetta” Kosmoksen kosteissa illoissa.

Julkisten taideteosten vastaanotto on monesti vilkasta ja yllättävää. Pekka Jylhän kaunis installaatio Lähde Hakasalmen puistossa koettiin vaaralliseksi lapsille ja humalaisille. Hehän voisivat kompastua ja hukkua teoksen metrin syvyiseen lampeen. Alkoi jo näyttää siltä, ettei hanke toteutuisi. Jonkinlaisena kompromissina altaaseen asennettiin portaat mahdollisia hukkuvia varten.

Leena Luostarisen maalaus Yöleopardi.

Olen syvästi pahoillani Matinkylän ruotsinkielisen koulun pienten oppilaiden puolesta, jotka olivat ottaneet omakseen Leena Luostarisen suurikokoisen, villiä kissaeläintä esittävän maalauksen ruokasalissa. Se oli poistettava kuvataideopettajan (!) käskystä, sillä hänen mielestään ”teoksessa kylmät ja lämpimät värit eivät vastanneet oppikirjojen värioppia”.

Huh, huh mitä taidebrutalismia. Kalervo Palsan suuri näyttely Kiasmaan, jonne Karjalainen oli siirtynyt johtajaksi, avattiin syyskuussa 2002. Laaja Toinen tuleminen -näyttely sisälsi myös uskallettuja ja avoimesti seksuaalisia teoksia. Karjalainen halusi tästä huolimatta olla uskollinen edesmennyttä taiteilijaa kohtaan.

Näyttelyn rakentaminen oli vielä kesken, kun maailmankuulu arkkitehti Frank Gehry tuli katsomaan kilpailijansa ja kollegansa Steven Hollin kuuluisaa Kiasmaa. Hänet oli päästettävä kolmanteen kerrokseen vielä vaiheessa olevan näyttelyn sekaan.

Gehry kiinnostui Palsan teoksista ja tutki niitä pitkään. Lopulta hän ihmetteli Karjalaisen uskallusta esittää teoksia: Sinä saat tästä kyllä potkut! Samoilla linjoilla oli pikkupoika, joka ilmaisi aikeensa äidilleen äänekkäästi: ”minä haluan nähdä ne kikkelikuvat!” Lähtiessään hän kertoi mielipiteensä näyttelystä luottamuksellisesti vaatenaulakon hoitajalle: ”Se setä ei kyllä pääse taivaaseen”.

Sain Outilta lahjaksi pienen vedoksen Lehti
kiitokseksi antamistani Kirjain-lehdistä.

Tuula Karjalainen ei urallaan tylsää päivää nähnyt. Eläkkeellä työ taiteen parissa jatkuu. Hän on koonnut ja kuratoinut näyttelyitä eri museoihin ja gallerioihin sekä kirjoittanut lukuisia taiteilijaelämäkertoja muun muassa Tove Janssonista ja Outi Heiskasesta.

Outi Heiskanen – taiteilija kuin shamaani -teos julkistettiin Karjalaisen kokoaman Outi Heiskasen retrospektiivisen näyttelyn yhteydessä Ateneumissa.

Tuula Karjaisen mieleen on jäänyt muisto Outi Heiskasen kanssa tekemästään vaivalloisesta patikkaretkestä Himalajan pyhälle Kailas-vuorelle. Sen jälkeen he kumpikaan eivät enää olleet ennallaan. Outin sanat retken jälkeen tuntuvat oivallisesti sopivan myös museoiden ajattomaan taiteeseen.

On hetkiä, jolloin hermosto ja verenkierto imee soiton sisäänsä, muuttuu itse musiikiksi ja väreiksi, jossa aika ottaa hatun päästään ja kumartaa. Tervetuloa.

Tuula Karjalainen: Taiteesta suoraan. Siltala, 2023. 320 s.