Juha Seppälä: Merille

Viimeinen kirja

Juha Seppälän näennäisen lakonisen ja pelkistetyn tekstin taustalla kytee epätoivoa ja vimmaa kirjallisuuden ja kulttuurin tilasta romaanissa Merille. Teos ei päästä lukijaa helpolla, mutta palkitsee ajankuvan terävällä analyysillä. Se ei meitä imartele.

Viimeinen kirja on kirjoitettava niin kuin ne kirjat, jotka nyt nousevat savuna ilmaan. Että se säilyttää totuutensa, tulkitsemattomuutensa.

Tietokirjoja kirjoittanut ja monenlaisia kirjallisia hanttihommia toimitellut seitsemänkymppinen minäkertoja on pulassa Juha Seppälän romaanissa Merille (Siltala). Mitä tehdä kaikelle kertyneelle paperimateriaalille, ennen kaikkea tuhansille kirjoille, joita hänen Kalasataman asuntonsa pursuilee?

Paperista on tullut ympäristösaastetta yhteiskunnassa, joka tarvitsee enää ykkösiä ja nollia. Meneillään oli kukoistanutta ja rikasta kulttuuria koskeva holokausti. 

Kun painettu kirja kärvistelee henkitoreissaan, digi- ja äänikirjat tarjoavat kirjatonta kirjallisuutta ja mölinää. ”Oliko kirjallisuus kuollut siksi, että maailma oli kuolemassa?” kirjailija pohtii.

Näissä synkissä mietteissä hän ajautuu nuoruuden ystävänsä taidemaalari Bomanin mökille. Sen kivikkorannassa on tervaleppään kytkettynä pieni moottorivene nimeltään Merille. Romaanin maisemat vaihtelevat tältä aaltojen murjomalta rannalta Pohjanmaan lakeuksille Suomen pisimmälle yhtämittaiselle suoralle Närpiön ja entisen Ylimarkun välillä.

Kaksi elämässään sivuraiteelle ajautunutta miestä kotoutuu elämään yhdessä Bomanin mökissä ja välillä erikseen toistensa asunnoissa. Kumpainenkin on irrottautunut siitä, mikä maailmaa pyörittää: rahasta, vallasta ja seksistä. Boman ei enää maalaa, ainakaan mökissä ei ole maalaustarvikkeita. Toisilleen he eivät elämästään juurikaan avaudu.

Tähän alakulon maisemaan ilmestyy nainen kuin Jarvan elokuvasta, hänen jäänsiniset silmänsä tuovat mieleen Charlotte Ramplingin. Seppälä uskoutuu lukijalle: hän asteli laiturille selvästi kirjaan jäädäkseen. Hän oli teksti, jonka alta raaputtamalla voisi löytyä mitä tahansa. Lukija höristää korviaan, jää odottavalle kannalle.

Kirjailijan mielessä vilahtaa, olisiko meistä vielä seksikumppaneiksi? Hänen ajatuksensa harhailevat entisiin naissuhteisiin, lapsettomuuteen ja irrallisuuteen. Seppälä on luonut niukan näyttämön, jolla kirjailijan mietteet saavat pääosan. Niistä päällimmäisenä painaa huoli kulttuurin rappiosta.

Useasti palkitun Juha Seppälän neljä 
teosta ovat olleet Finlandia-palintoehdok-
kaita. Kuva: Laura Malmivaara

Tähän kirjailijan väitteeseen Janne Saarikivi varmaan yhtyisi: Kieli ei enää sanonut, tarkoittanut mitään. Sitä ei osattu. Sillä ei ollut yhteiskunnallista roolia. Sen merkitykset olivat hämärtyneet, haihtuneet ilmaan. 

Muutama esimerkki: ”Pystytään tehdä. Valitsee vaieta. Häiritsevän taidokas.” Ikävä kyllä, tällaista joutuu joka päivä lukemaan ja kuulemaan.

Tietokirjoja kirjoittanut minäkertoja pohtii myös syitä, miksei ole kirjoittanut romaania. Hän on sitä kyllä nelisenkymmentä vuotta yrittänyt, mutta hankkeet olivat tyssänneet kymmeneen sivuun.

 Miksi? Siksi, että kirjan kanssa olisi pitänyt elää, siihen olisi pitänyt muuttaa asumaan ja sille olisi pitänyt paljastaa sisimpänsä. Eikä hän sitä paitsi olisi kestänyt sen vaatimaa kosmista yksinäisyyttä.

Kirjailija kyllä tietää, miten kirja pitäisi kirjoittaa. Mutta miten loihtia ihmisiä olemattomuudesta? polkaista kertojan auktoriteetti tyhjästä? Kirjojen nimiä hänellä kyllä oli, vaikkei kirjaa ollutkaan. Hän myös tietää, että ”kirja täytyy nimetä vähän kohteensa ohi”. Tätä neuvoa Seppäläkin on noudattanut: Merille.

Lukijaa houkuttaa pitää kirjailijan aivoituksia Seppälän omina. Kirjailija tietää, että myös ”valistuneimmatkin tutkijat jäljittävät tekijää, rimpuilevat pois tekstistä, yrittävät nähdä sen läpi…” Jos tämä ei onnistu, ”katsottiin, että kirjailijalta puuttui autenttisen itseilmaisun kyky”. (Tätä pidän kyllä Seppälän omana heittona.) Merillen monitasoisuus viehättää.

Haluan hypätä mukaan. Miksi kirjallisuus on tärkeää, miksi on kirjoitettava uhanalaisia, fyysisiä kirjoja? Koska niiden ääreen voi pysähtyä miettimään, keitä me olemme ja mikä on paikkamme maailmassa? Samalla ne parhaimmillaan valaisevat oman mielemme syövereitä, paljastavat aivojemme laskoksiin piiloutuneita muistoja.

Voisiko kirjallisuus Tomas Tranströmerin sanoin johdattaa? Tavoittaa merkityksiä sanojen takana.  Niin kuin silloin kun valo sammuu portaikossa, ja käsi seuraa – luottavaisena – sokeata kaidepuuta, joka löytää tien pimeässä.

Yksityiskohta Panu Ruotsalon 
maalauksesta turhuuksien tulilla.

Kirjailija puolestaan lietsoo itseään yhä kiivaampaan kritiikkiin nykyistä maailmanmenoa kohtaan. Osansa saavat niin politiikka kuin uskonto, muiden muassa.

 Älyllinen epärehellisyys rehottaa. Sitä kutsutaan politiikaksi. Ideologiaksi. Kun ”Paavalin seurakunnan kirkkoherra tanssii tähtien kanssa ja ilmoittaa intohimoikseen jalkapallon, jeesuksen ja juustot”, on kirkkoon takaisin liittyminen mahdotonta.

Kirjallisuusinstituutio saa sekin korvilleen. Se vähä mitä kirjallisuudesta, kirjallisuudeksi kutsutusta, on jäljellä viruu henkitoreissaan itsekseen houraillen. Ennen kuin lyö lopullisesti hanskat tiskiin kirjailija antaa vielä Aino Eerolalle (nainen laiturilta) ja Bomanille sananvuoron tässä ensimmäisessä kirjassa, joka jää hänen viimeisekseen.  

Olipa vinhaa menoa. Jottei jälkimaku jäisi ”mielensäpahoittajan” vimmaisista purkauksista liian kitkerän katkeraksi, lainaan Eeva Kilpeä, joka myös tuntee maailman kipupisteet, mutta hänen reaktionsa on päinvastainen kuin kirjailijan.

“Siis kauneutta on. / Rakkautta on. / Iloa on. / Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät, / puolustakaa niitä!”

Juha Seppälä: Merille. Siltala, 2023. 213 s.

Panu Ruotsalon maalauksia Galleria Brondassa 5.3. saakka.