Élisa Shua Dusapin: Sokcho talvella

Outo ja juuri siksi niin kiehtova romaani

 Élisa Shua Dusapin uudistaa tapaa kirjoittaa palkitussa esikoisromanissaan Sokcho talvella. Hänen rohkea ja tinkimätön kerrontansa vangitsee ja lumoaa.

”Onko Sokcho sinusta tarinan arvoinen?” hän kysyi. Sanoin että se riippui tarinasta.

Muukalainen saapuu saapuu parhaat päivänsä nähneeseen ukko Parkin pensionaattiin. Eteläkorealainen Sokchon kylpyläkaupunki värjöttelee talven kourissa, vilkkuvat värivalot yrittävät turhaan houkutella olemattomia turisteja, jää ratisee askelten alla.

Näin alkaa Élisa Shua Dusapinin ylistetty, parhaan käännöskirjan National Book Awardin vuonna 2021 voittanut esikoisromaani Sokcho talvella (Siltala).

Minut houkutti matkaan ELLE-lehden kriitikon vertaus lempikirjailijaani: ”En ole kohdannut tällaista ääntä sitten Durasin – lumoavaa.”

Ranskalaisen, tunnetuksi sarjakuvapiirtäjäksi osoittautuvan muukalaisen Yan Kerrandin ottaa vastaan pensionaatissa työskentelevä 23-vuotias teoksen minäkertoja. 

Nuori nainen on valmistuttuaan yliopistosta Soulista palannut kotiseudulleen. Hänen ranskalainen isänsä katosi pantuaan tyttärensä alulle ja jätti kalakauppiaana työskentelevän äidin yksin.

Dusapinin kertoo tarinaa konstailematta, kuvaa arjen askareita tarkoin yksityiskohdin: Äiti kyykisteli keittiössä, leuka alas painettuna ja kädet syvällä ämpärissä. Hän sekoitti kalanmaksaa, purjosipulia ja bataattinuudeleita tehdäkseen niistä mustekalan täytettä.

Talvinen Sokcho, sen kujat, kalatori, oranssit ja siniset peltikattoisen talot, huokaileva meri, luovat vieraantuneisuuden näyttämön, jolle Duspin asettaa harvat ihmisensä. Heistä jokainen on omalla tavallaan eksyksissä. Etsii itseään ja yhteyttä toisiin. Siinä kuitenkaan onnistumatta.

Dusapin lataa pieneen romaaniinsa raskaita teemoja kuin huomaamatta. Naisen malliksi haluava poikaystävä Jun-oh tekee tarkastuksen: Hänen jääkylmä kätensä upposi lihaani. Hän ei sanonut mitään mutta tunsin miten hän arvioi, vertaili, punnitsi ja mittaili. Soulista saa paremmin töitä, jos on hyvännäköinen, toteaa äitikin ja lupaa kustantaa tyttärensä kauneusleikkauksen. 

Elisa Shua Dusapin on ranskalais-korealainen
kirjailija, joka asuu Sveitsissä.
Kuva: Romain Guelat

Pensionaatin harvoihin vieraisiin kuuluu nuori nainen, jonka kasvot lukuisten leikkausten jäljiltä ovat paksujen siteiden peitossa. Jonkin ajan kuluttua, hän ei enää kestä tilannetta vaan repii siteensä. 

Hän upotti kynnen poskeensa ja raapi. Kaivoi. Kouri. Kynti kynsillään. Läpikuultavia vaaleanpunaisia ihonriekaleita tipahteli syliin ja lattialle.

Minäkertoja kurkkii salaa ovenraosta Kerrandin tuskittelua sarjansa viimeisen, kymmenennen albumin kimpussa. Outo tunnelma valuu kirjan sivuille musteen mukana, kun piirtäjä taas kerran tuhrii hahmottelevansa naisen kuvan.

Kerrand kaatoi mustepullon, nainen horjahteli, yritti vielä huutaa mutta mustetta valui hänen suuhunsa kunnes hän katosi.

Kerrand piirtää albumeja matkoiltaan Egyptiin, Peruun, Tiibetiin ja Italiaan. Hänen sankarinsa, oudosti häntä itseään muistuttava arkeologi, etsii itseään, omaa tarinaansa piirtämiensä kasvottomien hahmojen joukosta.

Nuori nainen ja piirtäjä, joka voisi olla hänen ranskalainen isänsä, käyvät kalakojulla syömässä, tekevät retken Naksan temppeliin ja Seoraksanin kansallispuistoon. He keskustelevat, hipaisevat kuin vahingossa toisiaan, tavoittelevat yhteistä säveltä, pakenevat.

He tekevät matkan Pohjois- ja Etelä-Korean väliselle Ei-kenenkään-maalle, konekiväärien valvovien tähtäinten alle. Jälleen uusi lanka teoksen monimieliseen kudokseen. Koreoiden välistä rauhaa ei ole solmittu. Nainen puuskahtaa: me elämme välitilassa, talvessa joka ei ikinä pääty!

Tarinan punaisena lankana luikertelee muste. Milloin se purskahtaa mustekalan pussista äiti Kimin keittiössä naisen huolimattomuudesta, milloin tuhoaa piirtäjän luonnosteleman naisen hahmon. Luen nämä vertauskuvina naisen ja piirtäjän hapuiluista toisiaan kohti.

Antti Matinlaurin maalaus Nimetön.

Nuori nainen on mustasukkainen piirroksen naiselle, jota Kerrand tavoittelee siveltimellään. (Eikö hän tajua, että piirroksen nainen on hän itse?) Kun taiteilija ei enää suostu näyttämään piirroksiaan naiselle, tämä manaa: Sinun sankarisi. Hän ei löydä naista jos on samanlainen kuin sinä. Ei täältä. Täällä ei ole hänelle mitään.

Kyse ei kuitenkaan ole rakkaudesta eikä himosta vaan naisen halusta tulla nähdyksi. Haluan elää hänen kynänsä piirtämässä viivassa. Etsiikö hän itseään, identiteettiään, Kerrandin tarkasta katseesta, hänen piirroksestaan.

Nainen kävelee joka ilta satamaan, katselee kuinka mustekalanpyytäjien veneiden tuhannet saalista houkuttelevat valot syttyvät ja luovat yöhön meren linnunradan. Sokcho odotti tihkuen talvea ja kalaa. Turisteja, laivoja, ihmisiä, kevättä.

Yhdyn ELLE-lehden kriitikon mielipiteeseen. Dusapinin äänessä on samaa omintakeista vangitsevaa voimaa kuin Marguerite Durasilla. Molemmat kykenevät loihtimaan mielensisäiset maisemat vähin keinoin kuin taianomaisesti sivuille. Anu Partasen suomennos on eleettömyydessään nautittavaa luettavaa.

Kuulas, melankolinen pieni romaani Sokcho talvella kadottaa outoutensa vangitsevan kerrontansa myötä. Jättää jälkeensä haikean muiston siitä, mikä olisi voinut olla totta. Kerrandin luonnosvihon viimeisissä ruuduissa muste ohenee siveltimen viilloksi, arveksi muistiin. Tarinaksi joka ei koskaan pääty.

Élisa Shua Dusapin: Sokcho talvella

(Hiver À Sokcho). Ranskasta suomentanut Anu Partanen. Siltala, 2023. 148 s.

Antti Matinlaurin maalauksia Galleria Pirkko-Liisa Topeliuksessa 20.8.2023 saakka.