Tutkimusmatka yksinolon taiteeseen
Modernissa klassikossa Yksinäisten kaupunki Olivia Laingin omat eristyneisyyden ja yksinäisyyden
kokemukset johdattivat hänet aihetta käsittelevien taideteosten ja niiden
tekijöiden pariin. Tutkimusmatka toi lohtua ja syvempää ymmärrystä aiheesta.
New Yorkiin
tullessani olin palasina, ja niin vinksahtaneelta kuin tämä ehkä kuulostaakin,
en saavuttanut ehjyyden tunnetta löytämällä uutta ihmistä tai rakastumalla vaan
käsittelemällä asioita, joita muut ihmiset olivat luoneet, sisäistämällä niiden
kautta hitaasti sen tosiasian, että yksinäisyys ja kaipuu eivät tarkoita
epäonnistumista vaan ainoastaan sitä, että on elossa.
Pikarakastuminen oli lennättänyt englantilaisen kirjailijan ja taidehistorioitsijan Olivia Laingin New Yorkiin, mutta jättänyt melkein saman tien eron kohdatessa tyhjän päälle. Hän oli lohduttoman yksinäinen tuuliajolla vieraassa kaupungissa. Urbaanissa ympäristössä toiseuden kokemus tuntui aivan erityiseltä lukemattomien ihmisten keskellä.
Epiktetos tiesi jo
parituhatta vuotta sitten, ettei fyysinen läheisyys poista yksinäisyyden
tunnetta : ”Vaikka ihminen olisi yksin, ei hän välttämättä ole yksinäinen; ja
vaikka hän olisi joukossa, ei se välttämättä estä häntä olemasta yksinäinen.”
Vuoden 1929 päiväkirjassaan Virginia Woolf pitää sisäistä yksinäisyyttä kiinnostavana ilmiönä. ”Vangitsisin
tämän tunteen jos pystyisin: tuntemuksen todellisen maailman laulusta silloin
kun yksinäisyys & hiljaisuus usuttavat minut pois asutusta maailmasta.”
Voisiko yksinäisyys siis paljastaa todellisuuden
luonteesta ominaisuuksia, jotka muuten jäisivät pimentoon? Laing pohti. Hän
huomasi myös saavansa lohtua tietyistä kuvista: En ole yksin yksinäinen,
meitähän on kokonainen yksinäisten kaupunki.
Omakohtainen aihe ja sen herättämät kysymykset kannustivat
hänet tutkimusmatkalle yksinäisyyden visuaaliseen maailmaan. Tuloksena syntyi
nyt suomennettu, alkujaan vuonna 2016 julkaistu teos Yksinäisten kaupunki (Teos), joka on tähän mennessä käännetty jo 17
kielelle. Yksinäisyys kiinnostaa maailmanlaajuisesti.
Kun Laing alkoi perehtyä yksinäisyyttä käsitteleviin
taideteoksiin, niiden takaa paljastui taiteilijoita, ihmisiä, joiden
yksinäisyys kumpusi lapsuuden nurjista kokemuksista, syrjinnästä, sairaudesta,
ihonväristä ja normista poikkeavasta seksuaalisuudesta. Laingin aihetta
syvällisesti luotaava teos sisältää hänen omien ja muiden kokemusten ohella myös
viiteluettelon sekä kattavan listan aihetta käsitteleviä julkaisuja ja kirjallisuutta.
Edvard Hopper: Nighthawks, 1942.
Laing tunsi olevansa Edvard
Hopperin maalauksissa esiintyvä nainen. Varsinkin taiteilijan oman lempiteoksen,
Nighthawksin, aavemainen voima veti häntä
magneetin lailla puoleensa. Yöllisessä kahvilassa ihmiset ovat yhdessä yksin. Maalauksen
kylmä vihertävä valo ja hienovaraiset geometriset häiriöt sen sommittelussa herättävät
katsojassa epämukavuuden ja vierauden tunteita.
Haastatteluihin nihkeästi suhtautuneelta Hopperilta
tivattiin, esittivätkö hänen maalauksensa amerikkalaista yksinäisyyttä? Vähän
ennen kuolemaansa hän vihdoin avautui: ”Puhun tunteistani maalauksissani. (..)
En usko, että olen koskaan yrittänyt maalata amerikkalaisuutta. Yritän maalata itseäni.”
Seuraavaksi Laing sukeltaa Hopperin kanssa varsin eriparisen
yksinäisyyden tulkin, Andy Warholin
kompleksiseen elämään. Toisaalta hän kaipasi läheisyyttä ja toisaalta kammosi
sitä. Tätä sisäistä ristiriitaa Warhol manifestoi teoksissaan monin eri tavoin
ja välinein.
Hän pakeni tunteita ja autenttisuutta niin elämässään
kuin taiteessaan kätkeytymällä erilaisten laitteiden taakse. Ja meni tässä niin
pitkälle, että kertoi haluavansa olla kone. Kasettinauhuriaan hän kutsui
vaimokseen. Warhol teki itsestään eräänlaisen performanssin, karikatyyrin,
olemustaan muokkaamalla. Kriitikko John
Richardson tulkitsi tämän suojakeinoksi:
”Hän teki hauraudestaan hyveen ja torppasi tai teki
ennalta vaarattomaksi kaiken mahdollisen pilkanteon. Kukaan ei ikinä pystyisi
parodioimaan häntä. Hän oli tehnyt sen jo itse.” Tämä kertoo Laingin mukaan
sekä rohkeudesta että äärimmäisestä torjutuksi tulemisen pelosta.
Olivia Laing kirjoittaa taiteesta ja kulttuurista muun muassa
Guardianiin ja New York Timesiin. Kuva: Sophie Davidson
27.7.1982 tappava virus sai nimekseen AIDS. New Yorkissa
sen uhrina kuoli yli 66 000 ihmistä. Tuntematon tauti herätti pelkoa ja
inhoa uhreja kohtaan. Voisiko se tarttua minuun? Voinko hengittää samaa ilmaa saastuneen
kanssa? Sairastuneilta piti suojautua sen sijaan että heitä olisi hoidettu.
Voin vain kuvitella, miten tuskallista yksinäisyyttä
sairastuneet tunsivat, kun tappava tauti riehui sisuksissa, perhe hylkäsi, ja
hoitajat kieltäytyivät auttamasta. Yksi Laingin käsittelemistä taiteilijoista,
monipuolinen, liian vähän tunnettu David
Wojnarowicz, joka itsekin menehtyi AIDSiin, totesi, ettei yksinäisyys
ole vain henkilökohtaista vaan myös poliittista.
Teoksessaan Close
to the Knives hän kirjoittaa: ”Raivoni johtuu siitä, että kun sain tietää
tartunnastani, ymmärsin pian saaneeni niskoilleni myös sairaan yhteiskunnan.”
Elämänsä loppuun saakka taiteilija ja aktivisti taisteli uhrien oikeuksien
puolesta.
Teoksillaan Wojnarowicz pyrki kommunikaatioon, karkottamaan
yksinäisyyttä ja vieraantumista. Hän haastoi meidätkin mukaan: ”Voimme kaikki
vaikuttaa toisiimme olemalla niin avoimia, että saamme toisemme tuntemaan
itsensä vähän vähemmän ulkopuolisiksi.”
Olivia Laing on samaa mieltä Wojnarowiczin kanssa. Hänen tutkimusmatkansa
Yksinäisten kaupunkiin johti kahteen
päätelmään. Ensinnäkin: on ymmärrettävä, että ”monet niistä asioista, jotka
tuntuvat vaikuttavan meihin yksilöinä, ovat itse asiassa tulosta suuremmista
stigman ja ulossulkemisen voimista, joita voi ja pitääkin vastustaa”.
Toinen Laingin loppupäätelmä johtaa takaisin alkuun,
Virginia Woolfin oivallukseen ”todellisen maailman laulusta”, jonka kuulee vain
yksinäisyydessä. On opittava ystävystymään itsensä kanssa. Silloin ei ole – Epiktetosta
mukaillen – koskaan yksinäinen.
Olivia
Laing: Yksinäisten kaupunki. (The Lonely City). Suom. Sirje Niitepõld.
Teos. 2024. 336 s. https://www.teos.fi/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti