Kirjailija-kuvataiteilija
Hannu Väisänen matkaa alter egonsa Anteron vanavedessä valon kaupunkiin,
Pariisiin, omaelämäkerrallisen kirjasarjansa viidennessä osassa Elohopea.
Antero on jättänyt Taivaanvartijoiden
(Otava, 2013) kuvataidemaailman taakseen ja päättänyt keskittyä täysillä
musiikin opiskeluun. Vaikka originellia laululehtoria kuunnellessa mielessä
kaihertaa vanha rakkaus: ”Ajattelen,
miten joutuisa kynä ja pisara innokasta mustetta synnyttäisivät hänestä jotain
suurenmoista hieman huokoiselle paperille”.
Hannu Väisäsellä on ilmiömäinen taito herättää
hengettömät esineet eloon, lainata kepeää, ilmaisuvoimaista ja ilottelevaa
ääntään kirjansa henkilöille. Häntä lukee ahmien, odottaen jälleen uutta,
havainnon synnyttämää kielellistä välähdystä. Tähän tyyliin: ”Aivan kuin itseään koskevan imperatiivin voisi sijoittaa esineen
suuhun, kuulen selvästi miten hirttäytyneen tätini maalaama tarjotin sanoo
peltisellä äänellään: Vie minut takaisin etelään”.
Kun Anteron vierailu konservatoriossa tyssää alkuunsa, on
mietittävä, millä muulla rintamalla voisi vielä tehdä jotain. Mutta musiikki ei
silti taukoa. Se soi kirjan joka kappaleessa, säestää menoa sanoin ja
mielikuvin. En koskaan aikaisemmin pyöräillessäni ollut ajatellut ajavani
soittimella. Elohopean luettuani
kuuntelen Crescentiäni ihan toisella korvalla.
”Ketjut, polkimet
ja hammasrattaat luovat kevyen lyömäsoittimen aiheen. Sen päälle kohoaa pyörien
ja asfaltin synnyttämä suhina, joka tuo mieleen jousisoittimen tremolon, sekä
polttimon rihlatun kiekon nopea nakutus, joka taas on sukua kastanjeteille…”
Musiikin ohella kirjan toinen johtoteema on elohopea,
levoton, pitelemätön alkuaine, joka suostuu yhtä vähän kiinnittymään mihinkään
kuin maalattavaksikaan. Se kuvaa Hannu Väisästä itseään, monilahjakkaan
taiteilijan halua olla suitsimatta luovuuttaan, tehdä sitä, mitä inspiraatio
vaatii, oli se sitten työskentelyä musiikin, kuvataiteen tai kirjallisuuden
parissa.
Mitään
vähäistä ei ole
Epäonnisten lauluopintojen jälkeen nuorukainen lähtee
etsimään onneaan muualta. Ja mistäs boheemi taiteilija sitä etsisi kuin
Pariisista. Valon kaupungin varjoisalla puolella Anterolla on muutama etäinen tuttavuus,
joiden avulla kotoutuminen kaupunkiin alkaa.
Omaperäiseen henkilögalleriaan kuuluu kokotti – suuri
vaakatason elätti, hopealameeseen pukeutunut Schubertia metrotunnelissa soittava harpisti, muotokuviaan
jatkuvasti maalauttava tohtori ja himojaan Seinen siltojen alla öisin
tyydyttävä ystävä Jean-Jacques.
Jonka mukaan Antero on ”omaksunut
nopeasti tämän kylän poukkoilevan, logiikkaa pakenevan sykkeen”.
Jean-Jacquesissa tiivistyy Pariisin lumo ja paheellisuus.
Hän on sivistynyt ranskan kielen opettaja ja suomalaisen runouden ranskantaja.
Repussaan Eeva-Liisa Mannerin
teoksen raakakäännös hän ramppaa Calaisin ja Pariisin väliä tapaamaan Anteroa
kadotakseen yöllä kasvottomien ja nimettömien pariin Saint-Martinin kanavan
sillan aliseen hämyyn.
”Kun Pariisin
harmaankeltainen aamu koittaa ja itkupajut jo hörppivät Seinen ruskeaa vettä,
palailemme viimein koteihimme, minä pyörällä ja Jean-Jacques jalan, toistellen
jotakin onnistunutta käännösvärssyä, enkä voi kuin iloita siitä, millaiselle
näköalapaikalle minut on saateltu. Tuntuu että minulla on nautinto-oikeus
johonkin, mitä ei mainita yhdessäkään oppaassa.”
 |
Jean-Jacquesin tarina on totta, kertoi Hannu Väisänen
teoksensa julkistamistilaisuudessa Galerie
Forsblomilla ennen näyttelynsä Revitty
kimono avajaistilaisuutta. Traagisuudestaan huolimatta episodi on kirjan
kauneimpia, ylistys suvaitsevaisuudelle ja ystävyydelle.
Toinen, valoisampi tositarina kertoo rakkauden kaipuusta
ja etsimisestä. Kun se vihdoin osuu kohdalle, puksipuun takana vaihdettu
kömpelö suudelma tuntuu laajentavan Anteroa kuin ”kaikkiin suuntiin pyrkivä elohopea”.
Hannu Väisänen rinnastaa pientä ja ylevää, näkee
arkisimmassakin harmaassa odottamattomia elohopean välähdyksiä. Ja mikä parasta,
hän osaa pukea tämän välkkeen kirjallisuudeksi, joka on perusinhimillistä,
tunnistettavaa ja samaistuttavaa. Ja joka nostaa jonnekin korkeammalle, antaa iloa
ja lohtua.
Hänen mieleensä kasautuneet tähtikuviot saavat pudota
kirjan lehdille. ”Nämä kuviot ovat
arkistoja kaikesta koetusta, yhtyneenä tulevan aavisteluun, ne ovat
monimutkaisia kuin mehiläiskennot eikä niitä näe päivänvalossa. Ne tulevat vain
kun oppii, että mitään vähäistä ei ole.”
Hannu
Väisäsen näyttely Revitty kimono Galerie Forsblomilla 3.4. saakka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti