Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä

Jonakin hetkenä minä menin rikki

Soili Pohjalaisen persoonallisessa esikoisteoksessa menneisyyden haamut pitävät nuorta naista otteessaan.

 Saanan isän, menestyneen juopon autokauppiaan, kuolema sysää tarinan liikkeelle ja Saanan matkalle lapsuuteen ja varhaisnuoruuteen. Sukellus ei ole helppo. Veli-veljen katoaminen ja vanhempien avioero hajottavat perheen. Jäljelle jäävät autoritäärinen isä ja tottelevainen Saana. Miten tässä näin kävi?

Muisti kiinnostaa kirjailijoita, viimeksi aihetta käsitteli taitavasti August-palkinnon voittanut Jonas Hassen Khemiri teoksessan Kaikki se mitä en muista. Hänen romaanissaan menneestä yritetään saada selvyyttä usean henkilön avulla, Pohjalaisen kirjassa Saana kamppailee muistojensa kanssa yksin.

”Jonakin hetkenä minä menin rikki. Tajuan sen paljon myöhemmin, mutten pysty tavoittamaan hetkeä, jolloin särö syntyi. Halkeama, jota ei korjaa mikään, ei aika, ei rakkaus, ei kolmevuotinen psykoanalyyttinen yksilöterapia. Halkeamasta irtoaa pieniä, karheita murusia sielun pohjalle.”

Menneisyys vainoaa nykyhetkeä. Vähitellen tarinan edetessä syyt ja seuraukset paljastuvat, valottavat tavallista tarinaa perheen sisäisestä dynamiikasta ja perheenjäsenten kohtaamattomuudesta.

Isä ei ole paha, hän on vain luonut oman maailmansa, johon kuuluvat hänen johtamansa autokauppa ja perhe. Autot ovat hänelle käyttövehkeitä ja välillä tuntuu, että niin ovat ihmisetkin. Vaikka hän tarkoittaa hyvää, tahtomattaan hän tekee pahaa. Varsinkin herkälle Velille.

Pohjalaisen kieli, Lapin murretta myöten, kuulostaa konstailemattoman aidolta. Ajankuva on tuttua, ja arjen pienet yksityiskohdat synnyttävät uskottavan tunnelman. Kerronnan lakoninen huumori sävyttää perheen elämänmenoa.

Pohjalainen on kuvannut kiristyvät kohtaukset ja tunteiden purkaukset taitavasti. Lukijan on myönnettävä, että noinhan se valitettavasti usein menee. Isän hautajaisten lähestyessä Saanan sielun mustat sirpaleet haluavat ulkoilmaan.

”– Jos sä oikeesti koskaan ikinä milloinkaan olisit vähääkään rakastanut isää tai ylipäätään vittu ketään.

 – Niin mitä? äiti lyö nyrkin pöytään. – Niin mitä!”

Saanan odysseia menneeseen on lopuillaan. Matka ei ollut turha, kenties jotkut kysymykset saivat vastauksen. Nyt on päästettävä irti, annettava menneisyyden jäädä taakse, niin tulevaisuus saa mahdollisuuden. Silloin sieluun tulee tilaa, ja muistoistakin välähtää hyviä, onnellisia hetkiä.

Tästä on esikoiskirjailijan hyvä jatkaa.

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä. Atena, 2016. 211 s.