Neljäntienristeyksen jälkikuva

”Rakastan sinua, vaikka en ole vielä edes nähnyt”, kirjoittaa isä syntymättömälle lapselleen. Näin alkaa Tommi Kinnusen Lopotti (WSOY), joka jatkaa itsenäisenä romaanina hänen menestyneen esikoisensa Neljäntienristeyksen tarinaa. Sukusaaga alkoi rajan tuntumassa, pohjoisessa pitäjässä vuonna 1895 kätilö Marian, itsellisen matriarkan lapsenpäästön kuvauksella.

Lapsista ja lapsettomuudesta, perheestä, suvusta ja sukupuolista Lopotissakin on kyse. Kun sodasta, evakosta ja jälleenrakennuksesta on vihdoin selvitty, eletään parempia aikoja, mutta ihmisten murheet toistuvat sukupolvesta toiseen. Lopotin alkulukujen muistinsirpaleiden parissa on oltava tarkkana, jottei pää mene ihan pyörälle. Mutta näinhän muisti toimii: nostaa odottamatta mielen näyttämölle kuvia, sanoja, ihmisiä ja tapahtumia, tahdoimmepa tai emme.

Neljäntienristeyksen henkilöt ja tapahtumat pyörivät kaleidoskoopissa, täydentyvät ja taustoittavat Lopotin kertomusta.

Lapsen kokemusmaailmaan Kinnunen sukeltaa syvälle, niin iloihin, suruihin kuin pelkoihin.  Asioihin, joita lapsi ei vielä ymmärrä, mutta jotka jäävät alitajunnan varjomaailmaan ja kuplivat siellä koko loppuelämän, muodostavat aikuiselämän taustakohinan.

Romaanin toisessa luvussa kerronta tiivistyy, päähenkilöksi nousee sokea Helena, Lahjan ja Onnin tytär. Hämmästyttävän taidokkaasti Kinnunen tavoittaa Helenan tavan kokea maailma ilman silmien apua. Tuntoaisti, tuoksut, ihmisten äänenpainot ja tauot sanojen välissä kertovat Helenalle maailmasta ja ihmisistä enemmän kuin maiseman muodot tai kasvojen ilmeet konsanaan.

Herkät sormet ja absoluuttisen musiikkikorvan omaavasta Helenasta kasvaa pianisti ja pianonvirittäjä. ”Kone herää elämään käsieni alla. Sen teräksiset ja kupariset kielet vastaavat vasaroiden kosketukseen, sammuttajat vaimentavat lyönnit, kielisillat värisevät ja äänipohja soi.” Helena on myös ”hiton sinnikäs nainen” kuten hänen tuleva aviomiehensä Kari ihaillen toteaa. Itsenäisen tien kulkija, joka ei tingi oikeudestaan olla täysivaltainen yhteiskunnan jäsen vammastaan huolimatta.

Hän vaatii myös osansa rakkaudesta: ”Soitan täydellisessä tyhjyydessä, musiikissa on käsivarren ihokarvojen hipaisu ja ikkunalasin välissä säilytettävän maitokannun viileys, aamuinen suudelma juuri silloin kun on herännyt ja venyttelee.” Helenan maailman täyttävät musiikki ja Kari, muuta hän ei halua. Mutta me emme laadi elämämme käsikirjoitusta. Omastaan Helena ei lopulta saa edes sivuroolia.

Näin käy myös hänen veljenpojalleen Tuomaalle, Lopotin toiselle päähenkilölle. Hän on enonsa Onnin tavoin toisenlainen. Kuten mummu, kätilö Maria halveksien vävyään luonnehti ”hän on laisensa”.  Sodan jälkeenkään Onni ei saanut rauhaa, oikeutta olla ”laisensa” ”Oletko sinä Onni edes oikea mies?” Lahjan isot sanat kimpoilevat seinien kautta kuin pallot riidasta kauhistunutta pikkuveljeään lohduttavan Helenan korviin. Hyvä isä Onni silti oli.

Ei elämässä ole kyse siitä, että on onnellinen

Tuomas katselee maailmanmenoa sivusta. Selkosten ja tuntureiden kasvatti ajautuu Kauppakorkeaan, pankkiin töihin, iltaisin homobaarien pimeisiin nurkkauksiin. Pettymysten katkeroittamana ”hän tahtoi olla öinen ajopuu, lähteä mukaan jos siltä tuntui ja vastata jälkeenpäin puhelimeen jos jaksoi”. Hän oli sisäistänyt äitinsä ohjeen:” Jokaisella ihmisellä on maailmassa sen verran tilaa kuin itse ymmärtää vaatia.”

Mutta Amor ei kysy, milloin ja kehen se nuolensa sinkoaa. Siinä missä Onnia yritettiin ”parantaa” sähköshokeilla ja insuliinipistoksilla Tuomaksen kumppani Osku otetaan avosylin suvun pariin. Mutta juuri kun kaikki näyttää vihdoin auvoiselta, korttipakka leviää jälleen kerran. Elämä on armoton, ja taistelu oikeudesta tasa-arvoiseen elämään jatkuu. Elämänmakua Lopotista ei totisesti puutu.

Läheisiksi ajautuneiden sivullisten, Helenan ja Tuomaan kohtaloissa kiteytyy Lopotin keskeinen sanoma: ihmiselämä on täynnä paradokseja, joille emme mahda mitään.

Neljäntienristeyksessä elettiin vaikeita aikoja, sodittiin, pärjättiin vähällä ja jälleenrakennettiin vimmaisesti. Unelma paremmasta huomisesta kyti, tunnelma oli toiveikas. Lopotin sävellaji sen sijaan on resignoitunut, sen moton voisi Helenan sanoin tiivistää: ”Ei elämässä ole kyse siitä, että on onnellinen.”

Tommi Kinnusen ilmeikäs ääni hyväilee elämän pahimpiakin särmiä sileämmäksi, ymmärtää henkilöitään ja antaa heille anteeksi. Lukija lumoutuu taidokkaasti kirjoitetuista, ladatuista kohtauksista, jotka toimivat kuin pienoiskamarinäytelmät. Kun ne hänen kolmannessa, tulevassa kirjassaan soivat moniäänisesti yhteen kuin sinfoniaorkesteri, odotettavissa on Finlandia-romaani.

Tommi Kinnunen: Lopotti

364 s. WSOY, 2016