Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia

 ”Melkoinen himmeli romaaniksi”

Mikko Rimminen tempaa lukijan häkellyttävään ajan, paikan ja todellisuuksien yli pursuavaan tarinaan tarkastellessaan kielen mahdollisuuksia ilmaista ihmisenä olemisen rajallisuuksia.

Tutustumme Ernstiin, Mikko Rimmisen uuden kirjan päähenkilöön, harmaana marraskuun aamuna tämän nukkavierussa keittiössä jossain Pakowin ja Prenzlauer Bergin välimaastossa Berliinissä.

Yksinäistä, jonkinmoisessa ”avaruustutkimuskeskuksessa” virkailijana työskentelevää Ernstiä käy aika ajoin moikkaamassa yläkerrassa asusteleva järeä, musta kollikissa Theo. Sen hypnoottinen katse Maailman luonnollisin asia -romaanin (Teos) kannessa vihjaa, ettei ihan tavallisesta opuksesta ole nyt kyse.

Ernstin yksityiskohtia tursuavaa ristintietä dokumentoi kertoja, alaviiteviidakkoon ihastunut kömpelö tosikko, joka kuitenkin panee parastaan mahdottoman tehtävänsä edessä. Sillä miten ihmeessä kuvata aika-avaruuden muljahduksia ja tajunnan poimustoja, jotka kafkamaisesti tihkuvat normaalien reunaehtojen läpi?

Ernstin pyöräillessä työpaikalleen yksi kirjan todennäköisyyksien kasaumista, Berliini, tulee konkreettisesti iholle. Sen harmaus ja hajut, tihkusade ja töytäykset läimähtävät kasvoille kuin kylmästä vedestä vasta nostettu säämiskä. Kuva ei ole imarteleva. Rimmistä mukaillen: Televisiotornin synkän puikon sysiessä nuppiaan matalalla roikkuvaan pilvipuistikkoon kulkijat törmäilevät sinne tänne kuin hiestyneet molekyylit etsiessään oikeaan suuntaan karauttavaa kulkuvälinettä.

Mikko Rimminen voitti Kalevi Jäntin palkinnon
Pussikaljaromaanillaan. Nenäpäivä ylsi
Finlandia-palkintoon.

Verbaaliakrobaatikko pyörittää tekstigeneraattoriaan, antaa hypnoottisen kerronnan ajelehtia kohti uuskummaa, dystopiaa, scifiä, komediaa tai näiden kombinaatiota. Tai kenties vain ehtaa rimmistä. Sillä pian ilmenee, että Ernstin uusi tehtävä laitoksessa on vahtia, niin, jostain aika-avaruuden laskoksista maahan pullahtanutta ”Kuutiota”, jolla on ilmeisiä voimia tunkeutua erilaisiin tajuntoihin.

Kun seuraan vielä tuppautuu laitoksen siivooja Sonia ja Elsa Brändström (28.3.1988 – 4.3.1948 ), sotavankeja 1920-luvun Siperiassa hoivannut ruotsalainen filantrooppi, on joukkue (paria ilmeetöntä korstoa lukuun ottamatta) koko lailla koossa. Ja Ernst pihalla kuin puutarhatonttu. Hänen primitiivireaktionsa, kimpaannuksesta kumpuava maailman luonnollisin ele puhkoo reaalimaailman rajat lopullisesti. Näin kertojamme kriisiytyneen tilanteen tulkitsee:

”Koko jupakka repsottaa niin löyhästi kiinni vähäisimmässäkään tolkussa, että ajoittain (tai hieman useammin) on kerta kaikkiaan mahdoton hahmottaa koko kehystä, nyansseista puhumattakaan.” Yritetään silti.

Yksityiskohta Riccardo Perronen öljymaalauksesta.

Tekstimassasta alkaa vähitellen aavistella, että ”jotain” tässä on takana, jotain kohti ”pyritään” (totuutta?). Sitä ei luonnollisestikaan saavuteta, mutta, kuten sanottu, yritettävä on. 

Himmelin ulokkeilla ja sisäkkeillä harhaillessa saa kiinni yhdestä jos toisestakin korrenpätkästä. Ja niitä tekee mieli seurailla pitempäänkin. Mietiskellä ulkopuolisuutta, yksinäisyyttä, kommunikaation ja yhteisöllisyyden mahdottomuutta, kosmoksen rajattomia mahdollisuuksia.

Arto Nybergin haastattelussa Mikko Rimminen totesi kirjoittaneensa ”aikamoisen himmelin romaaniksi”. Tähän on helppo yhtyä. Teoksessaan hän liikuskelee samoissa mielen maisemissa, samoissa tuntemattomissa ulottuvuuksissa kuin palkittu kirjailija Leena Krohn. Keinot ja kieli vain ovat perin juurin toisenlaisia.  Mutta kumpikaan heistä ei usko Wittgensteinia. Sillä siitä, mistä ei voi puhua, on ainakin yritettävä kirjoittaa. Maailman luonnollisin asia ei ole hullumpi yritys.

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia. Teos. 2017. 394 s (sivuja puuttuu).

Riccardo Perrone: Varjosta valoon Galleria Contempossa 2.4.2017 saakka.