Satu Taskinen: Lapset

Mies joka halusi ottaa maapallon syliin

Satu Taskisen Lapset -romaanissa tulisieluinen ihminen kantaa murhetta maailman tilasta.

”Tämä on kärsimyksen hetki, olkaamme itsellemme kilttejä”, lainaus Satu Taskisen uusimmasta romaanista Lapset (Teos) sopisi sen motoksi, sillä kärsimyksestä siinä on paljolti kyse. Mutta myös lohdusta ja rakkaudesta, vastuunkannosta ja vaatimuksesta elää oikein.

Niin, elää oikein ja inhimillisesti. Miten se olisi mahdollista? Sitä pohtii Navid, viisikymppinen luokanopettaja Wienistä. Hän päästää oudon hiljaiseksi käyneen luokkansa kotiin ennen aikojaan, sillä hänen on ehdittävä tyttärentyttärensä syntymäpäiville ja sitä ennen noudettava luomupuuvillasta valmistettu lahja.

Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta matkasta tulee kaikkea muuta. Taitavasti Taskinen rakentaa Navidin poukkoilevista ajatuksenpätkistä, jotka hyppelevät nykyhetken sattumuksista muistoihin ja rakentavat hänen maailmansa kuvaa, laajempaan moraaliseen pohdintaan. Kysymyksiin, joihin ei ole helppoja vastauksia, mutta joita on välttämätöntä kysyä.

Katumus painaa Navidin mieltä. Onko hän ollut liian ankara perheelleen, tuottanut itse kärsimystä, vaikka on pyrkinyt vain hyvään? Vaimo Sara on lähtenyt omille teilleen neljännesvuosisadan kestäneen avioliiton jälkeen. Ennen niin iloinen ja kevyt Sara muuttui.” Ajan myötä hän alkoi tulla surulliseksi, sellaiseksi kuin on wieniläisen hotellin hämärä aula, surullinen ja tunkkainen.”

Satu Taskinen on Wienissä asuva
kirjoittaja-kriitikko. Eskoisteos
Täydellinen paisti voitti Helsingin
Sanomien kirjallisuuspalkinnon.
 Kuva Stefan Bremer.

Lapsia on teoksessa useassa polvessa. Sara oli vanhempiensa hylkäämä orpo, joka ei koskaan toipunut kokemuksestaan. Navidin omat lapset reagoivat hänen ankariin vaatimuksiinsa kumpikin omalla tavallaan.

Martha on käpertynyt omaan pieneen perhepiiriinsä ja sulkenut muun maailman ulkopuolelle, Danielasta puolestaan sukeutui tuomitseva ”moraaliapostoli”, jolle lihansyönti, autoilu, matkustaminen ja kertakäyttötuotteet ovat rikos.

Taskinen on luonut Navidistaan uskottavan hahmon, häneen on helppo samaistua – ainakin hänen ajatuksiinsa. Hän haluaisi jakaa oppilailleenkin elämänohjeita: ”Tarttukaa ystäviin, kertokaa, näyttäkää sielunne, uskokaa itseenne. Etsikää totuutta. Totuuttanne.” Mutta aamun valjettua unettomien öiden aikeet hälvenevät, tuntuvat liian kulmikkailta ja suurilta, suuhun sopimattomilta.

Koko päivän Navidia on heikottanut, sillä hän on jo kuukauden verran luopunut asioista, jotka ennen olivat tärkeitä. Hän ei enää jaksa pitää huolta edes itsestään, miten sitten muistakaan. Hän vaeltaa ajatusten valtakunnassa, pohtii, mistä kaikki – niin paha kuin hyväkin – saa alkunsa.

Suurin piirtein näin hänen logiikkansa toimii: Jokaisen teon takana on ajatus ja jokaisen ajatuksen takana on tunne. Ja jokaisen tunteen takana on kehollinen kokemus tai muistikuva. ”Kivusta tulee viha ja vihasta pelko ja pelosta ja turhautumisesta ja vihasta ja kivusta yhdessä ase ja siitä surma.” Tämä toimii myös toisinpäin: Rakkaus ja lohdutus saavat kivun lievenemään.

Yrjö Veuron ehdotus Hämeen-
sillan veistoskilpaluun.

Niin yksinkertaista ja niin vaikeaa toteuttaa. Mutta Navidin yksinpuhelu pysäyttää lukijan edes miettimään mahdollisuuksia, uusia tapoja toimia. Katsomaan ensin ympärilleen avoimesti ja rehellisesti ja kääntymään sen jälkeen – omat näkökulmansa ja päähänpinttymänsä tiedostaen – itseensä. 

Kysymään, mitä minä voisin tehdä toisin tai enemmän, että muutos parempaan olisi mahdollinen.

 Satu Taskinen: Lapset. Teos. 2017. 296 s.