Katja Kiurun oppivuodet
Turkan
kovan koulun pirstoman identiteettinsä palasia näyttelijä Katja Kiuru joutui
etsimään pitkään ja kaukaa, omasta sisimmästäänkin. Se kannatti, sillä lopulta
alkoi rakentua ehjä, kokonainen ihminen.
Katja
Kiurun ura näyttämöllä alkoi jo nuorena Leila
Sillantakan perustamassa Helsingin Tanssiopistossa. Tanssi tarjosi
flow-tilan, ilon, jossa kaikki muu unohtui, oli vain liike, leikki.
Näytteleminen tuntui kuitenkin tarjoavan enemmän haastetta.
Se antoi mahdollisuuden sujahtaa toisen ihmisen nahkoihin.
”Nautin sukeltamisesta toisiin
maailmoihin, ääniin, hajuihin, tuntemuksiin. Kuvitelmiinkin. Sai unohtaa kaiken
paitsi leikin.”
Tämä mahdollisuus hänelle tarjoutui jo 16-vuotiaana, kun Lauri Törhönen poimi hänet
tanssiryhmästä Palava enkeli -elokuvaansa.
Teoksessaan Palasina
ja kokonaisena – Ihminen näyttämöllä (Kirjapaja) Kiuru kertoo vilpittömästi
ja vetävästi rakkaudestaan teatteriin ja yhdistää henkilökohtaisen kehityksensä
tarkkaan ajankuvaan. Hän pureutuu näyttelijän työn perusteisiin ja avaa asiaan
vihkiytymättömälle maallikollekin teatterin tekemisen filosofiaa.
Kun Kiuru pyrki Teatterikorkeakouluun vuonna 1984, ei opiskelupaikan
saamiseen tarvittu enää puolueen jäsenkirjaa, niinpä hakijoita oli
ennätysmäärä, yli 1 700. Toiset pitivät tuolloin Jouko Turkkaa teatterin nerona, toiset narrina. Joka tapauksessa hän
mullisti alan koulutuksen. Siitä tuli yhden miehen näytös, jonka
kyseenalaistamista ei sallittu.
Kiuru kiljui ja punnersi muiden hakijoiden mukana ja
pääsi sisään. Mutta alku antoi osviittaa tulevalle. ”Sää oot aivan liian nuari”, Turkka aloittaa luurin päässä, ”mutta naisten taso oli niin paska, että
pakko mun oli sut ottaa.” Jo tässä vaiheessa heräsivät Kiurun epäilyt
ammatinvalinnasta. Olisiko psykiatria sittenkin ollut parempi vaihtoehto?
Katja Kiuru on esiintynyt kotimaisissa televisiosarjoissa, elokuvissa ja näytel- missä. Kuva: Uzi Varon |
Näyttelijöitä synnytettiin Turkan koulussa kivulla ja
tuskalla. Opettajan hillitsemätön impulsiivisuus purkautui niin fyysisenä kuin
henkisenäkin väkivaltana. Siitä tuli uusi normaali. Jotkut eivät tätä
kestäneet, vaan jättivät leikin kesken.
Kiuru oli toivonut saavansa koulusta eväitä
näyttelijäntyöhön, odottanut keskusteluja taiteen ja elämän syvemmästä
olemuksesta, maailmankuvan laajentumista. Sen sijaan se kapeni ja pinnallistui,
sillä kilpailu, itsetehostus ja teeskentely olivat koulussa valttia.
Teatterikorkeakoulun jälkeen olo tuntui huteralta. ”Itsetuntoni näyttelijänä, ja koska se oli
rakentunut ainoaksi identiteetikseni, myös ihmisenä oli viety. Tunsin, ettei
minulla ollut eväitä toimia näyttelijänä. Ehkei ihmisenäkään?”
Tästä alkaa identiteetin jälleenrakennus, opiskelut
ulkomailla, perehtyminen meditaatioon, joogaan ja Alexander-tekniikkaan.
Työskentely kuubalaisen naamioteatterin parissa auttaa pääsemään irti
henkilökohtaisista automaatioista.
Stanislavskin Systeemiin tutustuminen
Lontoossa varmistaa Kiurun epäilyt, että tunnetilan ilmaisemisessa mentiin
Turkan tyylillä liian pitkälle. Stanislavskin mukaan – päinvastoin kuin Turkka
opetti – yleisön kokema tunne on tärkeämpää kuin näyttelijän kokema.
Opintoreissuilla ammattitaito kohenee ja näyttelijän työn
sisäistäminen pääsee vauhtiin. Tämä ei kuitenkaan auta kotimaan kamaralla,
jossa teatterialan käytäntöihin kuuluu jakaa rooleja kavereiden kesken. 90-luvulla
suositun Ruusun aika -televisiosarjan
lemmikki huomaa uudella vuosituhannella pudonneensa tahtomattaan
pitkäaikaistyöttömän näyttelijän rooliin.
Mutta siihenkään hän ei suostu jumittumaan, vaan jatkaa
opiskelua. Sattuman kautta hän tutustuu kehopsykoterapiaan, joka perustuu Wilhelm Reichin holistiseen
psykoterapiamalliin. Se tulee sopivaan saumaan, sillä ihminen kiinnostaa Kiurua
ja itse hän tuntee olevansa terapian tarpeessa.
Petteri Husun veistosmaalaus Mask. |
Osoittautuu, että psykoterapiassa on paljon yhteistä
näyttelijän työn kanssa. Molemmissa ihmistä käsitellään kokonaisvaltaisesti,
psykofyysisenä kokonaisuutena ja ennen kaikkea vuorovaikutuksessa toisten
kanssa. Opiskelun välilopputyön Kiuru kirjoittaakin otsikolla ”Näyttelijä etsii
luovaa tilaa, Turkan ja Reichin jäljillä”.
Kiurun intohimo teatteriin on edelleen tallella,
kolhuista huolimatta. Sillä näyttämön lumon ytimenä on elämys: ”Haluamme tulla salin pimeydestä ulos
toisenlaisina ihmisinä kuin sinne menimme, muuttuneina, elämyksen muuttamina ja
vieläpä kohottuneina, kuin puhdistettuina.”
Juuri tätä taide on, se nostaa irti arjesta uusiin
kohtaamisiin todellisuuden kanssa, auttaa näkemään uusin silmin, kuulemaan
uusin korvin. Sen tekee myös Kiurun teos.
Katja
Kiuru: Palasina ja kokonaisena – Ihminen
näyttämöllä. Kirjapaja. 2017. 232 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti