Makupaloja Teoksen keväästä

Ensi vuonnaTeokselta ilmestyvissä kirjoissa Rafael Donner löytää itsensä Australiassa, Janne Saarikivi puolustaa kulttuuridiversitettiä ja Minna Lindgren usuttaa seitsemänkymppiset baanalle.

Rafael Donner: Ihminen on herkkä eläin – omaelämäkerrallinen essee

Miten alta kolmikymppinen voi kirjoittaa esseistisen omaelämäkerran? Kyllä voi, jos on hyvä syy. Ja se Jörninpoika Rafaelilla oli.

– Kuvatessani isäni Jörn Donnerin Perkele 2 -elokuvaa huomasin, että minulla oli paljon ideoita, jotka eivät toimi elokuvassa. En koskaan ollut ajatellut itseäni kirjailijana, mutta näistä ajatuksista minun oli pakko kirjoittaa, Rafael Donner totesi Teoksen kirjojen pressitilaisuudessa Laura Jänisniemen suomentamasta tammikuussa ilmestyvästä teoksestaan.

Sen luvut on nimetty tunnetilojen mukaan: Häpeä, Hulluus, Ylpeys, Heikkous. – Miesten keskuudessa tunteista ei puhuta, mutta minä en pysty katsomaan maailmaa muutoin kuin tunteiden kautta.

Donner on tuntenut itsensä monesti yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Lapsena Los Angelesissa, maaseudulla Tenholassa, jossa kouluun oli 20 kilometrin matka ja Helsingissä, jossa koki olevansa landepaukku. 

Kunnes päätyi 16-vuotiaana Australiaan etsimään itseään. Sieltä löytyi avain: ”Elämä on tehtävä itse”.

Janne Saarikivi: Suomen kieli ja mieli

Suomen kielen professori Janne Saarikivi etsii teoksessaan tiedepohjaisia ja samalla henkilökohtaisia vastauksia kieleen ajattelun ja identiteetin välineenä.

Jussi Tiihonen haastatteli Janne Saarikiveä.

– Ihmisen ajattelu on multimediaa: päässä pauhaavaa musiikkia, väritahroja, tunteita, entsyymien hyökyjä. Tarvitsemme kieltä jäsentämään tätä kaaosta, sen avulla sijoitamme itsemme maailmaan.

– Todellisuus on mitä on, kielet jäsentävät siihen erilaisia ikkunoita ja luovat näin erilaisia todellisuuksia. Ihmisen todellisuus muovautuu sen mediumin mukaan, jota hän käyttää.

Saarikivi on huolissaan suomen kielen tulevaisuudesta. Paljon puhutaan biodiversiteetin katoamisesta, yhtälailla hänen mielestään pitäisi pitää huolta kulttuuridiversiteetin säilymisestä.

– Maailmassa puhutaan 7 000 – 8 000 kieltä, niistä 90 % on uhanalaisia. Suomen kieli ei tähän joukkoon kuulu, mutta senkin käyttöala kapenee. Meidän ei pitäisi tehdä englannin kielellä samaa, mitä muut yliopistot tekevät, vaan käyttää erilaista suomen kieltä, lisätä näin omalta osaltamme ihmiskunnan luovuuden potentiaalia, hän kehottaa.

Minna Lindgren: Vihainen leski

Kirjailija, toimittaja Minna Lindgren on pudottanut suositun Ehtoolehto-trilogian sankarittarien iästä parikymmentä vuotta uudessa maaliskuussa ilmestyvässä romaanissaan. Siinä vietetään sinkkuelämää suomalaisittain.

Leski, hammaslääkäri, omaishoitaja Ulla-Riitta Raiskio, Ullis, on vihdoin vapaa 74-vuotiaana. Hänellä on kaikki, mitä teini voi toivoa: oma kämppä, tilille tupsahtaa rahaa, vaikkei mitään tee, eikä raskauden pelko varjosta. Ongelma on, ettei Ullis tiedä, mitä vapaudellaan tekisi.

– 70-vuotiaat ovat vailla identiteettiä, heistä kukaan ei enää kysy, mihin kaverit kuolevat, eikä yksikään järkyty, jos tuttava on vajonnut dementiaan hoitokodin hiljaisuuteen. Kuitenkin ydinjoukko seitsemänkymppisiä on vapaita ja villejä, viriilejä ihmisiä, joilla on uusi elämävaihe edessään.

Kiltillä ja tunnollisella Ulliksella on toinenkin ääni. Ja se on vihainen. Vaikka lapset toivovat, että nyt olisi äidin aika hiljalleen tassutella sukututkimusta tehden ja valokuvia lajitellen kohti loppusijoituspaikkaa, Ullis suuntaakin baanalle. Kavereidensa Piken ja Hellun kanssa Ikivihreä-diskoteekin lihamarkkinoilta löytyy muuan Valtonen, jonka kanssa viagralle tulee käyttöä.

Mainioon tyyliinsä Lindgren yhdistää yhteiskuntakriittistä analyysia hykerryttävään kerrontaan. Niin napakka kieli kuin ovela juoni vievät mennessään. Hän kannustaa kaikkia seitsemänkymppisiä nauttimaan elämästä Ulliksen lailla: ”Vielä on edessä loppusuora ja sen mä vedän täysillä!”