Eeva Rohas: Raivo

On vain yksi jonka sinä voit pelastaa

Eeva Rohaksen omaperäisessä romaanissa Raivo ihmiset hapuilevat toisiaan kohti, mutta sanoista ei synny siltaa, eikä ote pidä. Ja pudota voi niin monella tavalla.

Piia Ahon suunnittelema Eeva Rohaksen Raivon (Otava) vimmainen kansi lupaa rivakkaa menoa. Sitä saadaan. Jo Hesarin esikoispalkintoehdokas, novellikokoelma Keltaiset tyypit ja Tiiliskivipalkittu Syvä pää osoittivat kirjailijan kykyä upota syvälle ihmissuhteiden koukeroihin ja mielen pimentoihin.

Alku on verkkainen, melankolinen. Tuulin ja hänen nelivuotiaan tyttärensä Lunan kodin ilma seisoo, elämä on pysähtynyt. Luna leikkii junaradallaan, lemmikkilisko horrostaa terraariossa. Tuuli tapailee sanoja, jotka eivät suostu yhteistyöhön.

Tämä ei tiedä hyvää, sillä Tuuli on kääntäjä, jonka pitäisi avittaa sanat kielestä toiseen, unkarista suomeksi. Hän tietää, että ”uskollisuus ei ole kääntäjän tärkein hyve. Suhteessa alkutekstiin piti olla kuin rakastaja.” Ja se vaatii intohimoa.

Juuri sitä Tuulilla ei nyt ole. Takana on kipeä, tuore avioero Lunan isästä Iljasta. Meneillään on eräänlainen pudotuspeli. Ja Ilja oli ensimmäinen, joka putosi. Ihan konkreettisesti itse rakentamiltaan telineiltä. Eikä rakennusmies halua nousta niille enää uudelleen vaan aikoo pudota pohjaan saakka, niin syvälle kuin pullon pohjaa piisaa.

Eeva Rohas on kirjailija
ja filosofian tohtori.

Raivon kielirekisteri muuntuu rytmikkäästi kertojien vaihdellessa. Latautuneet hetket syntyvät puhujien mielikuvien, muistojen, aistien ja alati läsnä elävän luonnon mukana. ”Taas hiljaisuus kuin riite, jonka olisi kyllä saanut polkaistua rikki, jos olisi tahtonut, mutta Liisa antoi sen olla.”

Tuulin ja hänen kollegaystävänsä Liisan kompleksisen suhteen nyanssit välittyvät hienosti dialogin vihjeistä ja hiljaisuudesta. ”Ilma oli tiheä kaikesta, mikä jäi kertomatta, vaikka koko ajan puhuttiin.”

Alun ankea, pysähtynyt nykyhetki toimii introna menneisyydelle, joka vielä säteili toiveikkuutta ja aistillisuutta. Sen ja nykyhetken vuorotellessa Rohas kietoo lukijan kuin huomaamatta kertomukseen mukaan, pohtimaan syitä ja seurauksia. Tarinan edetessä emme jää enää viattomiksi sivustakatsojiksi, meistä tulee asianosaisia.

Parhaimmillaan menneisyydessä oli hetkiä, jolloin ihminen teki toiselle taikoja. Vaikka Tuuli ei voinutkaan jakaa rakastamiaan sanoja rakennusmies Iljan kanssa, se ei haitannut. Sillä oli toinenkin kieli, kehon oma, joka oli heille yhteinen. Sen Tuuli osasi.

”Minun kieleni on hidas etana, tunnetko. Se matelee sinun rintakehälläsi kuin sateesta märän maan yli, mutta poutapilviä ennustaen, piirtää limaista ympyrää niin että sinä väriset, kevyt heinä tuulessa.”

Tuija Suutari: Kanaloru (osa)

Kunnes myös Tuuli tuntee putoavansa mustaan aukkoon joka päivä, mutta toisin kuin Ilja, ilman valjaita. Eikä armoton peli säästä Lunaakaan, hänkin tipahtaa kontilleen ja kadottaa sanat. Voiko tämä kaikki olla rakkauden syytä? Kyllä voi, Rohas tuntuu väittävän. Ja ihan perustellusti.

Mutta pohjalta voi myös ponnistaa kohti valoa. Vaikka AA:n askelia nousemalla. Näin tekee Elena, toipuva alkoholisti, joka haluaa auttaa Iljaa. Mutta menneen arvet meissä ovat raskaat, niistä ei helposti pääse eroon.

Kun lemmikkilisko vuorollaan tekee oman putoamistemppunsa, peli on vihdoin saatu päätökseen. Jään kaipaamaan porukkaa. Miten heille sittemmin kävi? Vaihtoehtoja jäi, mutta onko heillä sittenkään valta valita? Raivon kaltainen hieno romaani ei vastaa vaan kysyy. Jättää mieleen jäljen.

Vimmainen kansikuva on matkan varrella saanut lisää merkityksiä. Taustalla hohtaa keltainen aurinko, ja Raivo peittyy hiljalleen sataviin lumihiutaleisiin.

Eeva Rohas: Raivo. Otava. 2018. 270 s.

Tuija Suutarin akvarelleja Galleria Kajasteella 24.6. saakka.