Vilja-Tuulia Huotarinen: Niin kuin minä heidät näin

”Mitä helvettiä se likka aikoo!”

Kun Vilja-Tuulia Huotarinen kiepauttaa karusellin kiitoon mainiossa romaanissaan Niin kuin minä heidät näin, kaikki eivät pysy kyydissä. Lukijallakin on menossa pitelemistä.

Niin kuin minä heidät näin (Siltala) – Vilja-Tuulia Huotarisen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani – alkaa kutkuttavasti opettajien naistenhuoneessa, jossa jokaisen puhelimeen kolahtanut viesti saa aikaan hämmennystä: ”Mitä ne nuppuset nyt? Onko tämä joku pila?”  

”Me olemme liikuntasalissa

ja minulla on ase! Terv. C”

Niin, ”mitä helvettiä se likka aikoo?” Tämän jälkeen tilanne on päällä opettajainhuoneessa, liikuntasalissa ja koulun yläkerran neuvotteluhuoneessa. Ja vähän muuallakin, sillä näennäisesti yhden päivän romaani sukeltaa muistoihin ja kurottaa vuosikymmenten päähän eteenpäin kirjan julkistamistilaisuuteen.

Näkökulmia, kertojia ja tapoja kertoa on useita, lopulta kirjan käänteistä syntyy tämäkin ”paljastusromaani”. Kiehtova kaleidoskooppi pirstoo perinteistä kerrontaa herkullisesti. Kestää jonkin aikaa ennen kuin jutun juonesta saa kiinni: kuka puhuu, kuka rakastaa ketä?

Sillä tunteista tässä on kyse. Epätavallinen tilanne saa padot murtumaan ja syvimmät intohimot purskahtamaan ilmoille. ”Eihän niillä muuta olekaan kun tunteita!” puuskahtaa yksi opettajista kuuden 15-vuotiaan tytön muodostamasta tiiviistä ryhmästä Kuusikko. Miten tosissaan porukan johtaja C on?

C vloggaa nettiin pussi päässä tunnistamattomana tuhansille seuraajille vereslihaisia tuntojaan. Videoilla hän on kuin kuka tahansa, häneen on helppo samastua: "C:n avulla he tavallaan tietävät, miltä heistä itsestään tuntuu".

"mä elän yhä täällä perimmäisessä nurkassa jonne tungettiin se mikä on väärän kokoista eikä mahtunut maailmaan ja mikä hiertää ja aiheuttaa allergiaa mä asustan taskussa kankaan poimuihin on jääny jotain niljaista tai sitten kylmää rautaa"

Huotarinen osaa solahtaa teinien nahkoihin uskottavasti. Sen hän todisti jo aiemmin Finlandia Junior -palkinnon voittaneella nuortenromaanillaan Valoa, valoa, valoa vuonna 2011.

Vilja-Tuulia Huotarinen asuu Helsingissä
ja Reykjavikissa. Hän toimittaa verkossa
runouslehti Janoa. Kuva: Mikko Palonkorpi.

Kuusikko edustaa katselusukupolvea, jolle kännykät ja läppärit ovat erottamaton osa identiteettiä. He uiskentelevat verkon aluskasvillisuuden, roskapostien, valeuutisten, mainosten, seassa kuin kalat vedessä. Kaikki kelpaa, kaikkea voi jakaa.

Romaanin kieli muuttuu notkeasti havainnoitsijan mukana. Ja jos nuorisolla on tunteita, on niitä varttuneemmillakin. 

Yhden yön jutut nuorempien miesten kanssa pelastavat koulun rehtorin Selenan vajoamasta ahdistaviin muistoihin. Kohtalokasta päivää edeltävänä vallattomana yönä Selena on jälleen liikkeellä.

"Meri tuoksui siltä miltä se keväisin tuoksuu, merenneitojen kiimalta, veneiden kiinnitysköydet hankasivat nautinnollisesti puupalkkeja vasten, aallot laskostuivat kuin silkkilakanat."

Henkilögalleriaan kuuluu myös itsekkään äitinsä lannistama sijaisopettaja Mii, pelkkä teiniparkin valvoja. Sillä sijaista ei kukaan ota vakavasti. Äidin ja Miin tragikoomisissa vuoropuheluissa Huotarinen antaa lukijan vastata Miin puolesta. Ei voi muuta kuin hymyillä, niin tutulta kommunikointi kuulostaa:

" – Kuule. Tiedän että sinä olet kolmikymppinen. Mutta sanon vain. Meille äideille te pienet olette aina pieniä.

--"

Jani Hännisen maalaus Home Away from Home (osa).

Lopulta Kuusikon kaikkien aikojen bluffi riistäytyy käsistä monenlaisin seurauksin. Yksi näistä seurauksista on romaani Näin minä heidät näin. Viimein ääni menneisyydestä, kirjan sivuhenkilö, ilmestyy kommentoimaan sitä julkistustilaisuuteen ja kysyy: Kenellä lopulta on oikeus tähän tarinaan?

Kun karusellin kieputus hidastuu ja pysähtyy, palat löytävät paikkansa ja tuloksena syntyvä kokonaisuus maalaa meistä aikalaisista tragikoomisen kuvan. Täytyy myöntää että ihan näköinen se on.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Niin kuin minä heidät näin. Siltala. 2018. 311 s.

Jani Hännisen Call it a Day -näyttely Galerie Anhavalla 25.11.2018 saakka.

Hänninen poimii aiheensa digiajan populaarikuvastosta, joka synnyttää teoksiin juoniltaan moninaisia yksityiskohtia. Mutta kuten galleristi Ilona Anhava kirjoittaa ”ne muodostavat omalla oikukkaalla tavallaan tasapainoisen ja jäntevän kokonaisuuden”.