Kahden totuuden ristitulessa
Lasten
näkökulma Jari Järvelän vaikuttavassa, osittain sisällissodan aikaan
sijoittuvassa romaanissa Kosken kahta
puolta nostaa ihon kananlihalle ja kyyneleet silmiin. Teos oli tämän vuoden
Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokas.
Seitsemänvuotias Jari viettää kesäpäivää mummilassa
vuonna 1977. Pomppii vanhalla hetekalla kuin trampoliinissa, kunnes hetekan
putken sisältä kuuluva kolina saa hänet kaivamaan sieltä rullalle käärityn
kellastuneen paperinipun. Siihen on haalistuneella musteella kirjoitettu runoja
kuten:
”me naulataan / kielet / ruokapöytiin / kun heil on vielä / sylkee suissaan”
Jari
Järvelän Kosken kahta puolta -teoksessa
(Tammi) vuoden 1918 murheelliset tapahtumat nousevat menneisyydestä ja
herättävät nokkelan pikkupojan uteliaisuuden. Ketkä naulasivat ja keiden kielet?
Entä kuka kirjoitti runot?
Sain kysymykseen yllättävän
vastauksen, kun tiedustelin asiaa Jari Järvelältä
Finlandia-palkintotilaisuudessa.
– Ne ovat
ensimmäinen kirjallinen tuotoksenni. Olin seitsemäntoistavuotias, kun kirjoitin
runot mummieni ja heidän aikalaistensa tarinoiden inspiroimana.
Kirjailija hyödyntää romaanissa omia lapsuusmuistojaan,
ja vaikka monilla kirjan yksityiskohdilla on todellisuuspohja, romaani on silti
fiktiota. Siinä limittyvät nuoren Jarin kaksi kesäpäivää ja hänen mummiensa
Annin ja Sofian kokemukset sisällissodassa, toinen punaisten, toinen valkoisten
puolelle kuuluneiden vanhempien lapsena.
Jari tekeytyy ”Näkymättömäksi Pojaksi” kuunnellakseen
mummiloissaan tarinoita rintamalinjan molemmilta puolilta – ja sinnittelystä
luotien raivokkaassa ristitulessa. Järvelä tavoittaa seitsemänvuotiaan mielen
ja kielen notkeasti. Kerronta on elävää, konstailematonta ja aiheen
vakavuudesta huolimatta paikoin humoristista.
Jari Järvelä on romaanien ohella kirjoittanut myös kuunnelmia, librettoja ja näytelmiä. |
Kontrasti pojan huolettoman kesänvieton ja kapina-ajan
lasten sydäntäsärkevien kokemusten välillä luo draamaa, jonka useasti palkittu
monipuolinen kirjailija taitaa. Kun Järvelä pääsee vauhtiin, lukijalla on sivuissa
pitelemistä.
Tämän hän osoitti vakuuttavasti jo Finlandia-palkintoehdokkaana
olleessa romaanissaan Romeo ja Julia
(Tammi, 2007).
Menneisyyden haamujen joukosta Jarin
mielikuvitusystäväksi nousee Annin nuori naapurinpoika Vilho, joka ammuttiin Nälkälänmäellä
kellarinseinää vasten.
” – Musta puuttuu
pala, poika sanoo hiljaa. – Sulla on se. Poika ojentaa aukinaisen kämmenensä
mua kohti.
Suljen silmät, tunnen pojan tuijotuksen silti.
Huokaisen, pengon taskuani ja annan sille luodin jonka kaivoin maakellarin
seinästä.”
Toinen mummi Sofia asuu kosken toisella puolen
keskustassa, jossa Jarille avautuu aivan eri maailma, kuten Anni toteaa: ”Nälkälänmäki ja keskusta on kuin kaksi
kyyneltä. Ja koski on kyynelkanava.”
Annin mökki lämpiää klapeilla, juokseva vesi kipitetään
kaivolta. Sofian luona kattokruunu kilisee, palkintopuutarhassa ei yksikään
ylimääräinen rikkaruoho viherrä, seinällä Mannerheim valvoo tiukkana, että
maton rimpsut ovat ojennuksessa. Mutta omat rankat lapsuusmuistonsa on
Sofiallakin.
Elokuvaohjaaja Virpi
Suutari valitsi Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittajaksi Seppo Aallon teoksen Kapina tehtailla – Kuusankoski 1918 (Siltala).
– Tämä tietoteos muistuttaa, kuinka ohuen kuoren varassa
sivistys ja järki lepäävät, ja miten helposti irrationaaliset voimat voivat lähteä
liikkeelle otollisissa olosuhteissa, hän totesi palkintopuheessaan.
Samaa tuntuu Jari Järveläkin romaanillaan sanovan. Menneisyyttä
ei saa unohtaa, mutta vihanpidosta olisi jo aika hellittää. Kosken kahta puolta päättyy eräänlaiseen
alkuun: Jarin lakkiaisissa kaksi kahdeksankymppistä mummia istuvat vihdoin rinnakkain
puutarhakeinussa. Ensimmäistä kertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti