Hannu Mäkelä: Suunnitelma loppuelämän varalle

Välitilinpäätöksen aika

Hannu Mäkelä pohtii Suunnitelma loppuelämän varalle -teoksessaan itselleen tärkeiksi osoittautuneita teemoja ja rakentaa niistä 25 kohdan huoneentaulun.

Taimen joka välähtää kivien välissä

tuo mieleen sinun elämäsi.

Antonio Tabucchin toteamus sopisi Hannu Mäkelän uuden teoksen motoksi. Elämä ja me muutumme joka hetki, mutta on hyvä välillä pysähtyä summaamaan kokemuksiaan ja ajatuksiaan. Suunnitelmaa loppuelämän varalle (Kirjapaja) Mäkelä alkoi kirjoittaa loppuelämänsä ensimmäisenä päivänä täytettyään 75 vuotta.

Vuosiin on mahtunut paljon, edelleen jatkuvaa työelämääkin viitisenkymmentä vuotta. Tuloksena on syntynyt kirjoitettuja ja toimitettuja teoksia parisensataa, romaaneja, runoja, tietokirjoja, kuunnelmia ja näytelmiä.

Mäkelä tunnustaa, että välillä on mennyt liiankin lujaa. ”…ryntäilin sinne tänne esineitä, ihmisiä ja itseäni kolhien ja seurauksista vähääkään piittaamatta.” Elämä alkoi painaa entistä enemmän samalla kun sielulle ja mielelle jäi yhä vähemmän tilaa.

Oli herättävä ja katsottava itseään ulkoapäin, toisten silmin. Niinpä Horatiuksen sinänsä ansiokas kehotus Carpe diem, Tartu hetkeen, saa Mäkelän pohdiskeluissa muodon: Tartu arkeen ja herää. Viisas neuvo pääsee kirjailijan itselleen laatimaan 25 kohdan huoneentauluun.

Mäkelä ei pakene todellisuutta uppoamalla virtuaalisiin maailmoihin. Hän haluaa itse katsoa, kokea, tuntea ja koskettaa. Nämä toimet kuuluvat hänen mukaansa myös sanatyöläisen välttämättömään työkalupakkiin. ”Ilman tietoa, ymmärrystä ja tutkivia silmiä ei ole mahdollista kasvaa kirjailijana.”

Mäkelän vapaasti ajelehtivien ajatusten virtaan solahtaa kuin huomaamattaan punnitsemaan hänen valitsemiaan ohjenuoria. Kirjailija tutkailee vanhoja viisauksia, antaa niille uusia tulkintoja ja avaa samalla näkökulmia moneen tämän hetken polttavaan ongelmaan.

Meitä on jo liikaa, ja luonnonvarastojen pohja alkaa häämöttää. Tekniikka on haavoittuvaista ja vaikka sen piti vapauttaa meidät, olemme yhä enenevässä määrin koneisiin sidottuja marionetteja. Mikä meitä tulevaisuudessa odottaa, sitä ei kukaan tiedä. Mäkelän johtopäätös kimurantissa tilanteessa kuuluu kaikessa yksinkertaisuudessaan: ”Pysy ihmisenä".

Tiedekään ei meitä pelasta.  Se on omanlaistaan faktauskoa, jonka totuudet muuttuvat ajan mukana. Mikä tänään on totta, ei sitä huomenna enää ole. Kirjailija Samuli Paronen osui naulankantaan todetessaan: ”Vastaukset muuttuvat, kysymykset sen sijaan palaavat yhä uudelleen".

Mikä neuvoksi? Vaikkemme lopullista totuutta koskaan saavutakaan, meidän on kannettava vastuumme: ”Totuuteen voi ja tulee pyrkiä monta kautta.” Minäkin lähden leikkiin mukaan ja totean: Kenties totuus loppujen lopuksi on kaikkien totuuksien summa.

Kaj Stenvallin öljyvärimaalaus
Mita asiaa?

Nuoruudessa aikaa tuntuu piisaavan loputtomasti, eikä sitä ole aikaa sen kummemmin ryhtyä funtsimaan. Kun elettyä on takana enemmän kuin edessä, on vihdoin aikaa pysähtyä miettimään. 

Ajan armoton pyörä tuhlaa sekunteja, kuukausia, vuosikymmeniä. Tuo mukanaan suruja, pettymyksiä ja menetyksiä.

Tätä ei kuitenkaan kannata jäädä murehtimaan, joten Mäkelä ehdottaakin, että ruvetaan ajan kaveriksi. Kiepautetaan sen pyörää taaksepäin muistoihin ja luodaan siltoja menneeseen. Muistot jatkavat elämäämme taaksepäin, unelmat vievät eteenpäin.

Mäkelän ystävältä, kaksinkertaiselta Finlandia-voittajalta Bo Carpelanilta on peräisin hieno teesi, jossa kiteytyy niin mennyt kuin tuleva: ”Muista, uneksi".

Todellisuus, totuus, usko, aika, arki, muistot ja unelmat. Mikä listasta puuttuu? Rakkaus, se kaikista suurin, outo voima, josta on kirjoitettu niin paljon, että aihe tuntuu loppuun kalutulta. Silti, kun se kohdalle osuu, salamaniskua ei voi verrata mihinkään muuhun.  Rakkauden tunne on ainutkertainen. Taiteentekijöillekin se välähtelee pohjattomana innoituksen lähteenä.

Hannu Mäkelä nimitettiin taiteen
akateemikoksi vuonna 2016.
Kuva: Uzi Varon

Hannu Mäkelällä on takanaan neljä avioliittoa. Vähä vähältä ne opettivat, miten elää toisen ihmisen kanssa. Neljännessä, onnellisimmassa liitossaan: "Tuntui kuin oikea rakkaus olisi siten lopulta mahdollista minunkin kohdallani. Ja tunsin, että myös hän rakasti minua samalla tavalla".

Avioliitto päättyi traagisesti vaimon yllättävään kuolemaan muutama vuosi sitten. Silti Mäkelä haluaa olla avoin ja pitää rakkauden tunteesta kiinni ”kuin keikkuvan laivan matruusi harusköydestä”.

Kirjailija aikoo kulkea tiensä loppuun saakka kokemuksista viisastuneena ja katsoa uteliaana vieläkö ihmeitä hänenkin kohdallaan tapahtuu ohjenuoranaan: ”Rakasta enemmän, pyydä vähemmän".

Suunnitelma loppuelämän varalle havahduttaa miettimään, olenko minä suunnitellut tulevaisuuttani, luonnostellut sille reittiopasta? Kysymystä pohdiskellessa Hannu Mäkelän viisas kirja tarjoaa varteenotettavia vastauksia.

Hannu Mäkelä: Suunnitelma loppuelämän varalle. Kirjapaja, 2019. 176 s.

Kaj Stenvallin No more pulinas -näyttely Galleria Brondalla 8.9. saakka.