Seppo Fräntin intohimo
Kun museot ovat suljettuina taiteesta voi nauttia uppoutumalla taidekirjaan Hullu rakkaus, joka esittelee Seppo
Fräntin Kiasmalle lahjoittamaa kokoelmaa. Asiantuntijoiden artikkelit luovat
samalla kiinnostavan kuvan keräilijästä, jolle elämä ja taide ovat
erottamattomia.
”Pidän sellaisista teoksista, joissa näkyy
eläminen.”
Kirjan kannessa komeilee Jussi Gomanin maalaus Seppo Fränti katselee kaukaista tähteä Baconin huoneessa (2019). |
Taiteenkeräilijä Seppo
Fräntin neljänkymmenen vuoden aikana hankkimat teokset alkoivat vähitellen täyttää
hänen asuntoaan lattiasta kattoon. Läjissä ja pinoissa toisiaan tuuppivien
teosten, joita keräilijä kutsuu lapsikseen, oli aika lähteä maailmalle.
Uusi koti niille löytyi Kiasmasta. Sen nykytaidekokoelma
sai jouluna 2017 hienon lisän, kun Fränti lahjoitti museolle noin 650 teostaan
90 taiteilijalta.
Lahjoituskokoelmaa
esittelevän näyttelyn, Hullu rakkaus,
oli määrä avautua yleisölle 27.3.2020 Kiasmassa. Toisin kuitenkin kävi, kun museoiden ovet jouduttiin
sulkemaan koronaviruksen vuoksi.
Näyttelyn avautumista odotellessa Saara Hacklinin ja Kati Kivisen toimittama, runsaasti kuvitettu kolmikielinen teos Hullu rakkaus – Seppo Fräntin kokoelma
Kiasmassa (Parvs) tarjoaa herkullisia makupaloja ja kiinnostavaa
taustatietoa kokoelmasta ja sen keräilijästä.
Museonjohtaja Leevi
Haapala haastattelee Seppo Fräntiä artikkelissaan Jälkilöylyissä – taidekokoelma keräilijän silmin. Kysymykseen ”mikä
teki sinusta keräilijän?”, Fränti vastaa keräilleensä jo lapsena niin
tulitikkuaskien kansia kuin variksenmuniakin. Vaatimattomissa oloissa ”kaikesta, vaikkapa tyhjistä limsapulloista,
piti tehdä rahaa, jotta sai jotain itselleen”.
Keräilijä ei pääse karvoistaan, Seppo Fränti hankkii edelleen taidetta. Kuva: Pirje Mykkänen |
Nurmosta, Pohjanmaalta, Ateneumiin opiskelemaan päässyt
nuori mies tutustui tuttaviensa välityksellä 1970-luvulla keräilijään, lääkäri Juhani Kirpilään. Hänestä tuli
noviisille oppi-isä paitsi taidekeräilyssä myös sijoittamisessa.
Lastenlinnassa askarteluohjaajana työskennellyt Fränti alkoi
säästöjensä tuotoilla vähitellen ostaa taidetta. Muttei koskaan
sijoitusmielessä, sillä hän hankki vain teoksia, jotka koskettivat häntä
henkilökohtaisesti ja joiden seurassa hän viihtyi. Hänen suhteensa teoksiin oli
intiimi ja läheinen.
Fräntin kokoelman taiteilijoita voisi luonnehtia ”elävien
taiteilijoiden seuraksi”, sillä yli puolet hänen teostensa taiteilijoista on
syntynyt 70–80-luvuilla. Keräilijää kiinnostaa heidän teoksissaan, ”miten ne heijastavat nykyisyyttä ja sitä,
mitä itse haluan niistä kokea. Miten sen nyt sanoisin… Tunnereaktion. ”
Useimmista kokoelman taiteilijoista on vuosien mittaan
tullut Fräntin ystäviä. Joskus mesenaatin apu on osoittautunut peräti
välttämättömäksi: ”Olen monesti hankkinut
teoksia ennen kuin ne ovat olleet valmiita, koska muuten taiteilija ei olisi
saanut valmiiksi näyttelyä.” Taide ja elämä kietoutuvat toisiinsa ihan
konkreettisesti.
Seppo Fräntin piirustus Jololta (2000) |
Näin kävi myös silloin, kun terroristiryhmä kaappasi Fräntin
sukellusretkellä panttivangiksi Jolon saarelle Filippiineille. Rankan, 140 päivää kestäneen vankeuden aikana yksi selviytymiskeino hänelle oli piirtäminen. Teoksia syntyi tuolloin
kaikkiaan yli 300. ”Niissä töissä näkyy
se raivo, tuska ja pelko.”
Kokemuksen jälkeen Fräntin keräämiin teoksiin tuli enemmän
syvyyttä, ja niiden aiheissa alkoi näkyä kuolemaa ja pelkoa. Hänen
taidekokoelmaansa esittelevä näyttely Lapinlahden Lähteessä keväällä 2016 sai nimekseen
Haava vakavan ruhjeen mukaan, joka
oli koitua hänen kohtalokseen Jololla.
Saara
Hacklin ja Kati Kivinen tarkastelevat
lahjoituskokoelmaa kuraattorin silmin artikkelissaan Intohimoinen keräilijä kohtaa museon. Hullu rakkaus -näyttelyä suunnitellessaan he joutuivat pohtimaan,
miten kokoelma muuttuu, kun se esitetään kodin sijaan museosaleissa, katoaako
silloin keräilijän kädenjälki?
Kiasman näyttelyyn kuraattorit ovat valinneet kokoelmasta
parisataa teosta:
”Vaikka emme ole
luoneet rekonstruktiota keräilijän taiteen täyttämästä asunnosta, olemme
teosvalinnoilla ja rinnastuksilla pyrkineet tuomaan esille keräilijän otetta,
Seppo Fräntin intohimoa keräämäänsä taidetta kohtaan”, kuraattorit vakuuttavat.
Taidehistorioitsija Juha-Heikki
Tihinen luonnostelee Seppo Fräntin keräilijäluonnetta ja tarkastelee hänen
kokoelmansa historiaa artikkelissaan Muumipeikkomainen
riemu ja Seppo Fräntin taidekokoelma. Nimensä juttu sai Fräntin
lausahduksesta:
”Ihanaa, saa olla
kuin Muumipeikko ja pyöriä täällä, keskellä muumipeikkomaista tunnelmaa ja
nauttia siitä. Rakastan olla tämän kaiken ympäröimänä. Voin välillä kirkuakin
kuin Pikku Myy, jos siltä tuntuu.”
Tämä kuvaa hyvin keräilijän henkilökohtaista, intiimiä
suhdetta teoksiinsa. Kuten Tihinen kirjoittaa, monipuolisen kokoelman tarkoitus
ei ole olla kattava esitys Suomen lähihistorian taiteesta vaan pikemminkin
elämyksellinen tulkinta nykytaiteen ilmiöistä.
Fränti ei ole kerännyt mitään tiettyä taidesuuntaa. Hänen
kokoelmassaan viihtyvät sulassa sovussa Henry
Vuorila-Stenbergin ja Janne Räisäsen
kaltaisten taiteilijoiden vahvoin värein maalatut ekspressionistiset teokset Kalle Leinon, Erik Creutzigerin ja Reima
Nevalaisen unenomaisten herkkien teosten seurassa.
Elina Merenmies: Viivat, 2010 muste käsintehdylle paperille. |
Abstraktin ja esittävän rajakin on kokoelman teoksissa
usein häilyvä. Näin on laita esimerkiksi Elina
Merenmiehen teoksessa Viivat.
Ehkä eri tyylisuuntia edustavat teokset kokoelmassa ovat eräänlaisia siveltimenjälkiä
omakuvassa, jota Seppo Fränti kokoelmallaan hahmottelee. Filosofi Jean Baudrillard onkin huomauttanut,
että keräilijä kerää itseään.
Taidehistorioitsija Riikka
Stewen tarkastelee kokoelman moniäänisyyttä artikkelissaan Aaveita, mustia neliöitä, vaahtokarkkeja,
vauvamiehiä: Tunteita ja tuntuja Fräntin kokoelmassa.
Hänelle kokoelma
näyttäytyy ”tunteiden ja kokemusten ensyklopedisena arkistona”, mahdollisuuksien
labyrinttina, jota voi ”katsoa lukemattomilla eri tavoilla ja siitä voi
rakentaa äärettömän monia tarinoita ja kertomuksia”.
Asiantuntijoiden artikkelit teoksessa avaavat Seppo
Fräntin kokoelmaa monesta, jatkopohdiskeluihin innostavasta näkökulmasta. Mutta
vaikka teoskuvat tarjoavatkin uteliaisuutta herättävää esimakua näyttelystä,
vielä puuttuu se tärkein: katsojan henkilökohtainen kokemus, jonka kiertely
näyttelyssä ja teosten ääreen pysähtyminen tarjoavat.
Henry Vuorila-Stenberg: Maalaus, 1995. Yksityiskohta |
Marcel
Duchampin mielestä katsoja tekee 50 prosenttia teoksesta. Jos se on totta, Seppo
Fräntin lapset odottavat malttamattomina meitä katsojia Kiasmassa tullakseen viimein
kokonaisiksi.
Saara
Hacklin ja Kati Kivinen (toim.):
Teos on suomen-, ruotsin-, ja englanninkielinen. Sitä on
toistaiseksi saatavissa verkkokaupasta ja kunhan Kiasma avautuu sen
museokaupasta.
Näyttelyn
alkuperäinen aikataulu: 27.3.2020–10.1.2021
Hyvä katsaus kirjasta. Ostin kirjan viime viikolla. Kiinnosti etukäteen. Hyvää vappua!
VastaaPoista