Rachel Cusk: Kunnia

Negatiivista realismia

Rachel Cuskin Kunnia-romaanissa ketään ei seppelöidä. Hänen trilogiansa päättävässä teoksessa minäkertojan satunnaisesti kohtaamat ihmiset sen sijaan pohtivat epäonnistumistensa syitä ja seurauksia.

”- - minun henkilöni saattoivat antautua pitkällisiin ja avoimiin itsetutkiskeluihin yhden yksinkertaisen kysymyksen johdattamina - -”

Tämä on yksinkertaistettuna Englannissa asuvan maineikkaan kirjailijan Rachel Cuskin Kunnian (S&S) ”juoni”. Teos päättää Faye-trilogiaksi nimetyn kirjasarjan, jonka edelliset osat Ääriviivat (2018) ja Siirtymä (2019) kuvasivat kirjailijaa muistuttavan Faye-nimisen minäkertojan elämää.

Luin Kunnian aivan puhtaalta pöydältä. En ole perehtynyt hänen aiempaan, mittavaan tuotantoonsa enkä elämänvaiheisiinsa. Kenties olisi pitänyt, sillä itsellisenä teoksena trilogian viimeinen osa jättää hämmentyneen olon.

Romaanista on riisuttu paitsi juoni ja dialogit myös elävät henkilöhahmot. Cuskin ihmiset lihallistuvat ainoastaan monologeissaan, joissa he kuvaavat elämänsä ratkaisevia tapahtumia. Silti tuntuu, että kulisseissa kuiskaa Cusk itse, sillä niin samalla äänellä hän tarinansa kertoo.

Cusk vihjaa tähän itsekin romaaninsa alkuperäisellä nimellä Kudos. Kreikasta peräisin oleva termi tarkoittaa kirjaimellisesti sanaa ”palkinnot”, selventää nuori mies, joka opastaa Fayea kirjafestivaalien juhliin. ”- - alkuperäisessä muodossaan se viittasi sellaisiin laajempiin käsitteisiin kuin tunnustus tai kunnianosoitus ja lisäksi johonkin, minkä joku toinen voi vilpillisesti omia itselleen.”

Vaikka Faye onkin romaanin minäkertoja, hän ei kerro itsestään juuri mitään vaan pysyttelee muiden kertomusten taustalla. Hänen nimensäkin paljastuu lukijalle vasta kun hänen poikansa käyttää sitä kerran aivan kirjan lopussa.

Sen sijaan Faye itse tekee pikkutarkkoja huomioita tapaamistaan ihmisistä, niin tutuista kuin tuntemattomistakin. Havainnot eivät imartele kohdettaan: ”Hänen silmänsä olivat punareunaiset, niiden valkuaiset kellersivät, ja pään hierominen oli saanut siististi leikatun tukan törröttämään pystyssä.”

Rachel Cuskin romaanit ovat
herättäneet vilkasta keskustelua.
Kuva: Siemon Scamell-Katz

Fayen kaksi vierailua kirjallisuusfestivaaleilla jossain päin Etelä-Eurooppaa sitovat Kunnian episodeja löyhästi yhteen. Hänen kyynisen kustantajansa kommentit niistä ensimmäisessä kuvaavat herkullisesti kirjallisen maailman tämän hetken realiteetteja ja banaliteetteja.

Kustantaja tunnustaa, että heidän kustantamonsa suurimmaksi menestykseksi – ja pelastukseksi – osoittautuivat sudokut. Kirjailijoissa niiden kustantaminen tosin herätti närää. ”Mutta paheksunta kyllä hiipui nopeasti, kun vähemmän suositut kirjailijat tajusivat, että sudokujen avulla heidänkin töitään pystyttiin taas julkaisemaan.”

Cusk on ujuttanut henkilöidensä välityksellä Kunniaan monia kiinnostavia näkökulmia ja kysymyksiä. Onko kirjallisuuden käsite roviolla? Poltammeko historiallista aikaa trivialisoimalla esimerkiksi Jane Austenin tuotantoa muokkaamalla siitä itsehoitokirjoja ja tosi-tv-ohjelmia?

Kirjallisuuden ohella Kunnian toisena punaisena lankana luikertelee perhedynamiikan pohdiskelu, lasten ja vanhempien ongelmalliset suhteet sekä hajoavat avioliitot. Henkilöiden itsetutkiskelut: miten minulle näin kävi? ovat oivaltavia ja psykologisesti uskottavia.

Olosuhteiden pakosta vielä naimisissa oleva haastattelija kertoo Fayelle, miten hänen omat avio-ongelmansa tuntuivat haihtuvan ilmaan, kun hän kuuli sisarensa unelma-avioliiton kulissien romahtamisesta: ”Aivan kuin kaikki, mitä olimme kadehtineet toisessa avioliitossa, olisi laskettu irti ja suotu meille.”

Kirsti Tuokko: Gör om mig,
öljy pleksille, 2019.

Ex-aviomiehestään kenelläkään ei ole hyvää sanottavaa, päinvastoin. Näin yksi Fayen kääntäjistä, Felícia, kuvaa eksäänsä:

 ”- - tällä tavalla Stefano viimein pääsee kostamaan minulle, siis myrkyttämällä lapseni mielen minua vastaan, iskostamalla lapseen oman ylimielisen luonteensa".

Niin säätila kuin lähiympäristökin myötäilevät mielenmaisemien ankeutta: ”Päivä oli harmaa ja tuulinen, ja taivas oli matalalla, ja kun jossain välillä pilkahti jotain inhimillistä, sekin näytti apealta ja ahdistuneelta: ravintoloiden ja kauppojen markiisit lepattivat, roskat pyörivät pitkin jalkakäytäviä - - .”

Cusk yksinkertaisesti vain raportoi täsmällisellä, mutta sävyttömällä kielellään ihmistensä itsetutkiskeluja ja mielipiteitä. Iloa, lämpöä ja huumoria hänen paletistaan ei löydy. Niinpä Kunniaa voisi kutsua negatiiviseksi realismiksi.

Pyrkiikö Cusk näin kohti rehellisyyttä ja totuutta? Säälimättömyys ei kuitenkaan ole sama asia kuin rehellisyys. Eräs haastattelija kertoo Fayalle huomanneensa, että ”- - äärimmäisen negatiiviset teokset – esimerkiksi Thomas Bernhardin kirjat – veivät auttamatta umpikujaan”.

Kunnian henkilöt herättävät monologeillaan monia kiinnostavia näkökulmia ja keskustelunaiheita niin kirjallisuudesta kuin ihmissuhteistakin. Kunnian raadollinen loppukohtaus vetää romaanin langanpäät yhteen ja kruunaa sen satiirisen nimen.

Rachel Cusk: Kunnia (Kudos). Suom. Kaisa Kattelus. S&S. 2020. 203 s.