perjantai 20. elokuuta 2021

Matias Riikonen: Matara

Tästä on leikki kaukana

Matias Riikonen sukeltaa täysillä poikien mielikuvitusmaailmaan romaanissaan Matara. Kesän leikit alkavat oudosti muistuttaa todellisuutta.

”Askel painui maahan, päkiän ulkosyrjä edellä, sitten sisäsyrjä, tunsi risun ja jähmettyi, kuin eläin, siirtyi toiseen kohtaan ja painui maahan, ulkosyrjä, sisäsyrjä ja kantapää, edelliskesän lehdet rahisivat, ja askel nousi.”

Näin alkaa pikkuveljen kesä sotajoukon tiedustelijana Mataran valtakunnassa, todellisuuden tuolla puolen. Todellisuus on nuorten poikien kesäleiri, jonka parakeissa käydään vain nukkumassa, kun ”varjot olivat pidempiä ja kuusten oksilla valolaikkuja kuin päivän viimeisiä rippeitä etsimässä turvapaikkaa lähestyvältä yöltä”.

Päivisin pojat rakentavat Mataran valtakunnan majoja ja harjoittelevat sodankäyntiä puumiekoin. Kesä kesältä luonnon helmaan poikien rakentama pienoisyhteiskunta elää omien lakiensa mukaan.

Hierarkkinen järjestelmä koostuu lakanoihin puetuista senaattoreista, optimaateista, populaareista, plebeijeistä ja sotilaista harjaskypärineen. Joukkoon mahtuu myös teatteriryhmä ja taiteilija. Kaikkein ylimpänä arvoituksiaan lausuu auguuri.

Naisia edustavat parturikampaamojen irtopäät ja nuket, joita puristetaan rintaa vasten ja suudellaan. Meno Matarassa ei muutoinkaan kestä lähempää tarkastelua, kuten isoveli pikkuveljelle huomauttaa: ”sanonpa vaan ettei äiti ja isä ikinä päästäis meitä ja varsinkaan suo tänne jos ne tietäis millaista tää touhu täällä on. Maalle raittiiseen ilmaan… Voi saakeli”.

Matias Riikosen kielitaituruus loistaa Matarassa (Teos). Ajoittain tuntuu kuin lukisin proosarunoa. Kirjailija osoittautuu myös varsinaiseksi biologiksi, sillä niin elävästi ja monimuotoisesti floora ja fauna ympäröivät poikien puuhia, vaikka eivät niistä piittaakaan.

Jostain ylhäältä pyrähti västäräkki pystysuoraan alas … se kipitti hetken ja vilkuili ympärilleen kuin todeten, ettei tämä pimeä paikka ollut sitä varten, ja sitten se siipesi latvojen takaiseen maailmaan, joka oli pelkkää tuulta ja kirkkautta ja yksin lentäville olennoille varattu.”

Matias Riikonen voitti Kalevi Jäntin
säätiön palkinnon vuonna 2017.
Minusta tuntuu kuin olisin sukeltanut paitsi lumottuun metsään myös lumottuun kieleen, jonka kaikkia sanoja en ymmärrä. Mitä esimerkiksi ovat ahde, mella ja nulkki? Isoveli ja pikkuveli kulkevat tiedusteluretkillään kaikki aistit avoinna: ”kun tuuli malttui, heidän askeleensakin moinasivat”.  Riikonen kuvaa tämän kaiken niin elävästi, että näen, haistan, kuulen ja tunnen kuin veljekset.

Veljekset eivät samoile tiedusteluretkillään turhaan, sillä ympärillä uhkaavat viholliskansat: verenhimoiset kermit, kallet ja partialaiset. Puumiekan tappava isku poistaa sinut iäksi Mataran valtakunnasta. Pahinta on jäädä vangiksi, sillä vankeja nöyryytetään pieksämällä, alasti riisumalla ja teettämällä pakkotyötä.

Kuten kaikissa valtioissa myös Matarassa vehkeillään ja juonitellaan, harrastetaan lahjontaa ja selkään puukottamista. Sotaherra Kaiusta ei miellytä Mataran hiljaiselo, hän haluaa lähteä sotimaan:

Jos me ei nyt mennä ja kukisteta noita hampaisiin asti aseistautuneita ja sotakiimaisia kalleja me voidaan olla varmoja et ne liittoutuu kermien kanssa ja silloin niitä ei pidättele enää mikään”.

Samoin ovat sotaherrat kautta historian kansalleen valehdelleet. Voisin todeta yksinkertaisesti: mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Mataraa voi lukea paitsi upeana luontokuvauksena, jännittävänä tarinana myös surullisena analogiana ihmisen ikuisesta vallanhalusta.

Jari Järnström: Eksistenssi
Monille arkielämässään syrjitylle ja  itsensä vähäpätöiseksi tuntevalle pikkupojalle Mataran valtakunta tarjoaa mahdollisuuden olla joku, tulla nähdyksi ja saada arvostusta sotimalla. Ylpeiden poikien parissa he tuntevat olevansa kotona, Kaiuksen sanoin: ”kaikki näiden kesien jälkeen on yhtä tyhjän kanssa”.

Leikin loppu häämöttää, kun Matara suistuu sisällissotaan ja uhrien määrä kasvaa. Supistuneella väestöllä valtiotakin on vaikea enää puolustaa. Moni on muuttanut mieltään kesän mittaan ja kaikki alkavat olla vähän hukassa. Pikkuvelikin on pelattu pelistä pois.

Ei kukaan tällaista pysty kirjoittamaan, jollei itse ole kokenut jotain samankaltaista. Matara onkin Riikosen omaelämäkerrallisen teosparin toinen osa. Itse hän kutsuu teoksiaan spekulatiiviseksi autofiktioksi. Ensimmäinen osa Iltavahtimestarin kierrokset julkaistiin vuonna 2019, ja se oli Jarkko Laine -palkintoehdokkaana. Luin Mataran itsellisenä teoksena.

Askel painuu maahan tutussa rytmissä, kun pikkuveli lähtee vielä kerran metsään kohti lammen rantaa. Se ”oli tumma ja tyven ja näytti pullolliselta mustetta, johon demiurgi kastaisi sulkansa ja kirjoittaisi menneen ja tulevan, kurillaan kuin pilaileva poika”.

Matias Riikonen: Matara. Teos, 2021. 310 s.

Jari Järnströmin Eksistenssi on nähtävissä Galleria Brondan myyntikokoelmassa. 

3 kommenttia:

  1. Onpas tosi mielenkiintoinen aihe tässä kirjassa! Kieli kyllä vaikuttaa tosi kiehtovalta.

    VastaaPoista
  2. Yksi huikeimpia lukuelämyksiä ehkä ikinä! Uskomaton tyyppi on Riikonen. Hänelle toivon pitkää uraa!

    VastaaPoista
  3. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista