Mistä on pienet tytöt tehty?
Jos
haluat tietää, miten rankkaa tyttönä kasvaminen on ympäristön ja omien
odotusten ristipaineessa, lue Anni Ihlbergin Ilonpilaaja. Taidolla kerrottu kasvutarina törmää tyttöyden
äärirajoihin ja murtautuu niiden läpi.
”… yhä on
tulivuorihetkiä jolloin hän haluaa vain tuhota, pakottaa maailman linjaan sen
kanssa miltä hänestä tuntuu, yhtä nyrjähtäneeksi.”
Lotta etsii paikkaansa irtopalana, joka ei sovi kuvioihin, ei koulussa, kotona, jalkapallokentällä eikä rakkaudessa. Ennen kaikkea ilonpilaaja ei sopeudu sosiaalisten pelien kirjoittamattomiin, julmiin lakeihin.
Anni Ihlberg eläytyy täysillä Lotan kujanjuoksuun varhaisteinistä nuoreksi teatterikoululaiseksi esikoisromaanissaan Ilonpilaaja (Tammi). Meille naisoletetuille Lotan kompasteluissa ja vellovissa mielenmaisemissa on paljon tuttua.
Muille Ihlberg tarjoaa tirkistysaukon
syihin, joiden lopputuloksesta synkät tilastot kertovat: nuorten naisten pahoinvointi
on huolestuttavasti lisääntynyt.
Ihlbergin dramaturgian opinnot näkyvät omaperäisessä ja
ilmeikkäässä äänessä, jolla hän hahmottaa Lotan mielenmaisemaa ja hänen tavassaan
kirjoittaa tilanteet ja ihmiset eläviksi. Hän toimii myös lavastajana, jonka kulisseista
syntyy vaihtuvia näyttämöitä kertomukselle.
Koulun päättäjäisiltana tytöt aikovat olla vain vähän
hiprakassa. ”Jaahas, tytöillä onkin villi
ilta tiedossa, Jiri irvaili alkuillasta, tökki lenkkarinsa kärjellä viltille
asetettuja siideritölkkejä. Haista sinä tahmatassu vittu, äsähti Lotta.”
Suutuspäissään Lotta ostaa tutulta abiturientilta absinttipullon
näyttääkseen, että on vapaa tekemään mitä haluaa, ettei ole kiltteytensä vanki.
Eihän siitä hyvää seuraa: ”… hän sai
kuulla tarvinneensa apua housujen pukemisessa käytyään holtittomalla
puskapissalla …” Pojan känniselle kohellukselle
olisi vain naureskeltu, mutta Lotan ylle häpeä lankeaa kuin musta huppu. Hänen
parhaansa yrittävä äitinsä vaipuu ”ryppyiseen hiljaisuuteen”.
Ihlberg menee paitsi Lotan iholle myös sen alle. Harvoin
olen lukenut niin aitoa ja konstailematonta heräävän seksuaalisuuden kuvausta
kuin Lotan hapuilut seksin tuntemattomilla, haarautuvilla poluilla.
Jalkapallokentällä Lotta tapaa Leilan, ja kipinä syttyy.
Ekakerran muisto jää kuitenkin kuivaksi, ja ajatellessaan Leilan sormia
sisällään ”ajatus tuli kutsumatta ja kuva
jämähti hänen tajuntaansa ja töytäisi maailman hetkeksi vinoon, hän halusi
takaisin kehonsa joka oli äkkiä jollain tavalla vähemmän hänen omansa”.
Esikoiskirjailija, taideopiskelija Anni
Ihlberg. Kuva: Otto Virtanen
Lotan halu kuulua joukkoon, tulla nähdyksi ja kuulluksi,
hyväksytyksi, ei saa vastakaikua. Häntä ei kutsuta mukaan, hänen kanssaan ei kukaan
halua olla. Osittain tämä on ilonpilaajan omaa syytä. Hänen raivokohtauksensa,
tulivuorenpurkauksensa ja väkivaltaisuutensa pelottavat muita. Lopulta Lotta on
niin yksin, että kokee jopa muiden tutustumisyritykset tungetteluksi.
Ingberg kuvaa tarkalla psykologisella silmällä Lotan
sinnittelyä sosiaalisten kuvioiden kiemuroissa. Jos en kerran kelpaa, hyljeksitty
ilonpilaaja päättelee, nousen tämän kaiken yläpuolelle. Keinoja löytyy: itsensä
raapiminen, huumeet, syömättömyys, jonka avulla kuihtuisi vain pois. Keinot
eivät kuitenkaan tepsi. Elääkseen omannäköistä elämää Lotta tarvitsee
epätoivoisesti muita.
Ilmaisutaidon lukio jää Lotalta kesken, ja hän hankkiutuu
keikkatöihin kouluavustajaksi erityisopetusta tarvitsevien lasten pariin. Ilonpilaaja
tuntee vihdoin olevansa omalla paikallaan, vaikka haasteita totisesti riittää.
Kirjailijalla täytyy olla omakohtaisia kokemuksia alalta, muutoin ei noin
aidosti pysty tilanteita kuvaamaan, tuumin, ennen kuin luin, että näin
todellakin on.
Ilonpilaajan kronologiset
siirtymät Lotan menneisyyteen elävöittävät tarinaa ja luovat kerrontaan tasoja,
jotka limittyvät luontevasti nykyhetkeen. Näin teksti toimii kuin mieli, joka
lupaa pyytämättä nostaa koko ajan muistikuvia mielen syövereistä.
Katsellessaan äitinsä ja sisarensa kanssa jouluna
elokuvaa Call Me by Your Name
vanhemman miehen ja nuoren pojan suhteesta Lotan mielen valtaa muisto yöstä
Danielan kanssa. ”Lotta ravistelee
päätään kuin voisi siten sutata muistonsa, häiritsevän terävän ja todellisen
muistonsa, johon on varomattomuuttaan uponnut.”
Henkilökohtainen elämä tuottaa Lotalle tuskaa, eikä
töissä mene yhtään sen paremmin. Kouluavustajanakin Lotta tuntee itsensä
hyljeksityksi, ja laava alkaa kuplia: ”häntä
on purtu ja huoriteltu, hän on vääntynyt mutkille joille ei ole uskonut
voivansa vääntyä, ollut hereillä ja valppaana joka hetki, missä työpaikassa
ihminen joutuu olemaan näin valppaana koko ajan?”. Ihmekö tuo, että
lastentarhaopettajista ja muista varhaiskasvattajista on huutava pula.
Masennus ja näköalattomuus suistavat Lotan sängyn
pohjalle. Itsemurhakin välähtää hänen mielessään. Onneksi lamaannus ei sentään
aja Lottaa varhaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle kuten liian monelle nuorelle
käy. Itselleenkin yllätykseksi Lotta hakee ja pääsee teatterikorkeakouluun.
Alkaako elämä vihdoinkin hymyillä hänelle?
Laura Pajusen öljymaalaus Kotiintulo.
Kohtauksen kirjoittamisen tiiviskurssilla Lotta pukee
omat hylätyksi tulemisen kokemuksensa katkeroituneen nuoren miehen tuntoihin.
Hänen kohtauksessaan torjuttu poika kokee, ettei kelpaa yhdellekään tytölle ja ajautuu
naisvihamielisten nuorten miesten pariin.
Lotan aito yritys pureutua naisvihan syntymekanismeihin
vetää kuitenkin vesiperän. Kurssitoverit eivät ymmärrä hänen kirjoittamaansa
kohtausta pintaa syvemmältä vaan tulkitsevat sen naisvihamielisenä ja
väkivaltaisena.
Ymmärtämättömyyden seurauksena tulivuori alkaa jälleen
kasata paineita Lotan sisällä. ”Antaa
olla vittu, hän ottaa reppunsa, potkaisee tuolia mennessään ja lähtee ovet
paukkuen.” Räjähdyksen tuoma helpotus vaihtuu jo rapuissa jälleen häpeäksi.
Ilonpilaaja on paitsi kasvu-
myös selviytymistarina. Vähitellen Lotan tunnelin päässä häämöttää valoa, kun ilonpilaaja
alkaa ymmärtää itseään ja käytöstään. Hän oivaltaa eläneensä kauhujen
peilitalossa etsiessään kuvaansa muiden silmistä. Nyt hän kääntää katseen
itseensä ja tajuaa hallinneensa muita pelolla.
Havahtumisen seurauksena Lotalle paljastuu, millaisen
maailman hän on valinnut ja itselleen rakentanut. Näkökulman vaihdoksen
ansiosta muut lakkaavat olemasta hänen peilejään: ”äkkiä hän katsoo muita ja näkee ihmisiä jotka tekevät parhaansa”.
Entä mistä on pienet tytöt tehty? Mikäli mediaa ja somea on
uskominen niin miellyttämisenhalusta, kauneusvinkeistä ja keimailevista
katseista: olenhan viehättävä, kelpaanhan? Onneksi tämä on muuttumassa. Tyttöjä
ja naisia alistavat kauneusnormit ja vaatimukset joutavat roskakoriin.
Tarvittaisiin uusi #metoo, joka
pureutuisi naiseuden ahtaaseen määritelmään.
Ilonpilaaja tarjoaa
oivallisen kaunokirjallisen näkökulman aiheeseen. Esikoisteos lisää ymmärrystä
nuorten kasvukipujen syistä ja vauhdittaa muutosta kohti tasa-arvoisempaa,
monimuotoisempaa ja suvaitsevampaa yhteiskuntaa.
Anni
Ihlberg: Ilonpilaaja. Tammi,
2021. 368 s.
Laura
Pajusen Lepo-näyttely Galleria G12:ssa
4.11. saakka.
Ilonpilaaja kiinnostaa kyllä kovasti! Hieno arvio.
VastaaPoista