Maailma muuttuu – eksistenssiongelmat pysyvät
Ekstaasia tai muita psykedeelejä ei tarvita, kun Iida Sofia Hirvonen kiepauttaa lukijan vauhdilla monenmoisiin tajunnantiloihin esikoisromaanissaan Radalla. Hurjassa menossa pienoisesseet kietoutuvat tajunnanvirtaan ja vievät kyberavaruuden tuolle puolen.
Olisipa aina yö, olen kyllästynyt päivään.
Iida Sofia Hirvosen Radalla-teoksen (Kosmos) minäkertoja E on toipumassa vuorokausia kestäneistä bileistä, reiveistä, joissa yö nieli päivät ja musiikki kutoi aikaa ja tilaa esiin pimeyden keskeltä. Tästä alkaa matka kyberavaruuteen ja tuonpuoleisiin ulottuvuuksiin, jotka solmiutuvat erottamattomasti toisiinsa.
Hirvosen persoonallinen, välitön ja ilmaisuvoimainen
kieli tavoittaa kolmikymppisen päähenkilön mielenmaiseman ja elämänmenon aidosti.
Samalla fragmentaarisista kohtauksista, keskusteluista ja pohdinnoista syntyy kyseisen
zenniaalin ajankuvaa.
Joinain öinä
kavereideni huoneet tuntuvat avaruusaluksilta, jotka kulkevat vyöhykkeen läpi
kohti toista planeettaa. Aika tiivistyy kristallikuvioiksi ja valuttaa jälkensä
ikkunaan.
E ajelehtii tilanteista, töistä ja ihmissuhteesta toiseen
ja kokee olevansa epäonnistunut. Hän tarkkailee itseään ja ympäristöään herkeämättä
ja kommentoi kärkkäästi. Ihmisenä oleminen tuntuu hänestä hankalalta ja pelottavalta.
Ei ole mitään paitsi tämä ’burning’, joka
pitää minut hengissä.
Masennuslääkkeet itkettävät ja vievät E:n kyvyn ajatella
sanoilla, joten lääkkeiden syöminen on lopetettava. Hänen suhteensa kieleen on
ristiriitainen. Sanojen ja todellisuuden välinen yhteys on E:lle avoin kysymys,
joka on vaivannut lapsesta saakka. Kieli tuntuu tunkevan mielen ja todellisuuden väliin. Toisaalta: Ilman kirjoittamista en tietäisi
ajatuksistani mitään.
Tajunnanvirran lomaan Hirvonen on upottanut kiinnostavaa
pohdiskelua: Kieli on pihti, joka noukkii
elävästä todellisuudesta paloja ja vääntelee niitä niin etteivät enää sovi
kiinni siihen vaikutusten kokonaisuuteen, minkä osana ne kerran olivat. Hirvonen
puolestaan käyttää pihtiä taitavasti ja tavoittaa sillä minäkertojansa ajatusten
ja tunteiden piirileikin elävästi.
Jani Tolinin teos sarjasta Invisible Cities.
E:n päivät vapaana toimittajana puuduttavat, eikä Internetkään
tuo helpotusta tilanteeseen. Kyberavaruus on hänelle vain monimutkainen
kaupunki, eksyttävä labyrintti, johon koko ajan kohoaa uusia rakennuksia. Onneksi
yöelämä tarjoaa helpotusta E:n eksistentiaalisiin ongelmiin: musiikkia, ihmisiä
ja keskusteluja, joita kukaan ei olisi
voinut käydä missään muussa tilaisuudessa.
Kun E etsii reittejä ihmisyydestä pakoon puhtaiden
ideoiden maailmaan, huumeet antavat potkua hankkeelle. Lukijan ei kuitenkaan
tarvitse nauttia psykedeelejä, piriä, kettua tai valkoista jauhetta yltääkseen
samoille tietoisuuden tasoille. Riittää kun eläytyy E:n kuvailemalle useamman
sivun mittaiselle ekstaattiselle tripille.
”Minä” irtosi
ruumiistani, niin kuin repäisisi irti laastarin nopeasti, se sattui vain
hetken, mutta kun minua ei enää ole, ei ole mitään muutakaan, jäljelle jää vain
kosmista kauhua ja valoa, lasersäde: A Screaming Comes Across the Sky.
Sfääreistä on kuitenkin palattava maan pinnalle. On erottava
samalla aaltopituudella leijailevasta poikaystävästä, jonka mielestä: sussa on ihan liikaa yötä… E haluaisi
palata ajassa taaksepäin, mutta nyt se on jo liian myöhäistä: on asioita, jotka olisi pitänyt ottaa
vakavasti ja ymmärtää paljon aikaisemmin… Sanatkaan eivät auta, sillä
rakkaus tapahtuu siellä, missä ne loppuvat.Iida Sofia Hirvonen on helsinkiläinen
toimittaja. Kuva: Meri Bjorn
Tunnistan tunteen. Se tuo mieleen äskettäin lukemani elämänmenoa
taidokkaasti kartoittavan Elizabeth
Stroutin romaanin Voi William!
Muistot ja nykyisyys vuoropuhelevat
hänen päähenkilönsä Lucy Stroutin päässä ja luovat mielenmaisemaa, jossa
katumus ajoittain nostaa päätään. Mutta
niinhän elämässä on: tajuamme monet asiat vasta kun on liian myöhäistä.
Vuosikymmenten vaipuessa historian hämärään ohikiitävät
trendit kuorruttavat kulloisenkin sukupolven elämää. Nykyisin on mahdollista
olla kaikkien kanssa kaikkialla kaiken aikaa. Voi kadota kyberavaruuteen tai antaa
piristeiden potkaista korkeampiin ulottuvuuksiin. Marjapuuronpunaisella Radalla kaikki on mahdollista:
Olen ukkosenjohdatin
jossain äärimmäisen korkealla. Kädet ja jalat kohisevat. Vereni avaa portaalin.
Taivas ulvoo ja maa lohkeilee auki tulivuorten purkautuessa. Musta lohikäärme
lentää ylitse.
Näistä lukemattomista vaihtoehdoista huolimatta yksi kysymys jää vastausta vaille: Miten
olla ihminen tässä maailmassa?
Iida
Sofia Hirvonen: Radalla. Kosmos. 2022.
157 s.
Jani
Tolinin näyttely Acquired Lens Galleria Brondassa:ssa 23.6. saakka.
Kuulostaapa tosi mielenkiintoiselta! Sitaatit herättivät ajatuksia.
VastaaPoista