Maria Matinmikko: Valohämy – taide, maisema ja maailmanloppu

 Kynästä purkautuvat mustelmat

Maria Matinmikon kaunokirjallisessa kuvakirjassa Valohämy ääriviivat hämärtyvät, raja ulkoisen ja sisäisen maailman välillä katoaa. Kun havainnot, ajatukset ja tunteet sekoittuvat, syntyy aivan uudenlainen alitajunta ja kokemusmaailma.

Chiaroscuro ei ole pimeyden tai kirkkauden kauneutta vaan molempia: toistensa läpi liukuvien sävyjen viistoa hehkua.

Solahdan Maria Matinmikon Valohämyyn kuin Liisa kaninkoloon. Sieltä löytyy paljon tuttua ja tunnistettavaa, mutta kutkuttavasti myös sanojen, mielikuvien ja mielikuvituksen outoa lumoa. Edessä aukeaa kiehtova matka mieleen, maisemaan, taiteeseen ja filosofiaan.

Tästä on hyvä aloittaa: Maanalaisten vainioiden kimaltavat turskat, sanon, niitä kohti menen. Kirjan osiossa Kysymyksenasettelu/Materiaalit rannenivel nyökkää: ”Ehkä kaikki on ajateltava uudelleen”. Ehkä kertomukset maailmojen synnyistä ja lopuista avautuvat juuri tällaisten tuulten pyörteistä.

Tässä vaiheessa varmistuu, ettei kyse ole ihan tavallisesta teoksesta. Matinmikko on itse kertonut, että Valohämy on ”kuvallinen, tarinan, esseen ja autofiktion lohkareita käyttävä kontemplatiivinen kirjoitus olemassaolon kauneudesta, historiallisuudesta, outoudesta, väkivallasta, materiaalisuudesta ja tuhosta. Elegia”.

Kirjailijan maisemavalokuvat ja taiteilija Sami Jalosen nyrjähtäneet piirrokset eivät varsinaisesti kuvita teosta, vaan niillä on ihan omaa sanottavaa. Silti kuvissa on tarttumapintaa tekstiin, ne täydentävät, häiritsevät ja kommentoivat sitä sopuisasti.

Matinmikon ilmeikäs kielikin luo omia visuaalisesti ja aistimellisesti nautittavia kuvia. Ne houkuttavat alitajunnan hämäriin huoneisiin: Kynästä purkautunut mustelma tuoksuu yön väriltä, siihen minuudet kiinnittyvät roikkumaan. Jään miettimään minuuksiani, montako niitä on?

Kunnes näen silmissäni kalanperkauksesta purkautuvat värit ja välkkeen, kuulen musiikin:suomut kipristyvät ja leviävät sateenkaarenväreissä ympäriinsä, veden koskettimet. Tuntuu kuin vaeltelisin herkkukaupassa poimimassa ilmaisuvoimaisella kielellä loihdittuja mielikuvien makupaloja.

Tässä vielä yksi monimielinen heräteostos, jossa havainto, kirjoitus ja tunne yhdistyvät: Syötäviä luumuja lumessa kadulla, kirjoituksesta tippuneet välimerkit. Rakkaus hajallaan.

Maria Matinmikko voitti Kalevi Jäntin säätiön
palkinnon teoksellaan Värit (2017).
Kuva: Ville Julius Blad

On aika porautua syvemmälle, upottava aistien valtakunnasta mielessä vellovaan rajattomaan universumiin. Matinmikko on harharetkeä varten laatinut koordinaatit, jotka eksyvät matkalla. Mutta ei se mitään, tie vie jo. Ajatukset venyvät galaksien mittoihin ja palaavat keittiön pöydän ääreen.

Osiossa Rakkaudesta vaanii vaara. Luustossasi kiertää maiseman tuuli, hajottamaton äänen nukka. Katson sinua ja ajattelen: jyrkänne ja vaarallinen putous. Teoksen väljä taitto sallii mielen vaellella riveillä, tekstin alitajunnassa, sen herättämissä ajatuksissa, tunteissa ja muistoissa, luoda kuvia.

Tällä välin koordinaatit ovat palanneet harharetkiltään ja viittovat nyt kohti Kirjallista avaruutta, mielemme ääniä, loppumatonta puutarhaa. Sen hämärissä siimeksissä piileskelee kirja, jonka lukeminen on jäänyt kesken, koska en halua sen loppuvan, tarvitsen sitä keskeneräisenä.

Lukea: janota toisten ajatuksia ja tietoa. Niin totta kuten tämäkin: Muistiinpano on kaiken kirjoituksen alku ja ajattelun uloke. Ville Hännisen teoksesta Miten kirjani ovat syntyneet löytyy lisää näkökulmia ja ulokkeita kirjoittamiseen.

Valollakin voi kirjoittaa. Sillä valokuva on valon kirjoitusta, näkemisen näkemistä. Joskus hämäräkin auttaa näkemään selvemmin. Sumu, reunaton olento, valohämyn seuralainen paradoksaalisesti paljastaa peittäessään. Avaa näkymän siihen, minkä arki ja rutiinit ovat piilottaneet alleen.

Osiossa Tottelemattomuudesta Matinmikko esittää inspiroivan kysymyksen: Miksi teosta pitäisi lukea sen ehdottaman lajin lävitse? Ei todellakaan tarvitse. Voi katsoa tanssitaidetta installaationa, lukea kirjaa musiikkina, kuunnella musiikkialbumia novellikokoelmana, katsoa maalausta runona.

Onko tämä teoksen omimista vai kenties uuden luomista? Joka tapauksessa näin tarkasteltuna teos avautuu uudesta näkökulmasta ja paljastaa itsestään ja kokijastaan yllättäviä odotushorisonttia järkyttäviä ominaisuuksia.

Miten olen lukenut Maria Matinmikon Valohämyä? Olen astunut sen lohkareelta toiselle, tarinasta runoon, sieltä autofiktioon ja esseeseen. Olen katsellut sitä installaationa, kuunnellut sen soivan, antanut sanojen luoda mieleni näyttämölle kuvia, tunteita ja tunnelmia.

Tinkimätön MargueriteDuras tiivistää teoksessaan Kirjoitan sanojen maagisen voiman, jota Valohämykin onnistuneesti todistaa: Kirjoittaminen on yhtä kuin tuntematon.

Maria Matinmikko: Valohämy – taide, maisema ja maailmanloppu. Siltala & Parvs. 2023. 176 s.

Teoksesta julkaistaan myös Jari Kohon läpisäveltämä elektroninen äänitaideteos, joka on saatavissa äänikirjapalveluista. Äänikirjan lukee Maria Matinmikko.