Paljasjalkatyttö ja kiiltonahkakengät
Irlantilaisen
Claire Keeganin palkittu romaani Nämä
pienet asiat kasvaa mittaansa suuremmaksi.
Sen humaani, koskettava ”joulutarina” elämisen rankoista ehdoista ja
valinnoista säteilee toivoa ja rakkautta.
Miksi oli usein
kaikkein vaikeinta nähdä sitä mikä oli ihan nenän alla?
Marraskuu riipii puut paljaiksi, ja savu ajelehtii riekaleisina rihmoina Barrowjoelle, ”joka vyöryi sateen nostattamien tulvien voimalla tummana kuin portteri”.
Näin niukan muodon mestari Claire Keegan menee suoraan asiaan, loihtii
muutamalla mutkattomalla lauseenvedolla miljöön ja tunnelman teokseensa Nämä pienet asiat (Tammi).
Irlantilaisessa New Rossin rannikkokaupungissa nelikymppinen
Bill Furlong myy koksia, turvetta, antrasiittia, hiilimurskaa ja halkoja. Lämmikkeitä
seudulla tarvitaan, sillä kylmä työntää jäistä veitsenteräänsä talojen huonosti
tiivistettyjen ovien ja ikkunoiden lävitse. Minuakin alkaa paleltaa.
Furlongin alkutaival ei ollut hääppöinen. Hän syntyi
suuressa talossa piikana työskentelevän 16-vuotiaan äitinsä isättömänä lapsena.
Äidin suku hylkäsi niin huonomaineisen lampaansa kuin hänen äpäränsä silkkaa
kristillisyyttään. Talon leskirouva sen sijaan ei ollut moksiskaan vaan otti
piikansa pojankin huomaansa.
Tästä romaani kertoo: suvaitsevaisuudesta ja
välittämisestä. Furlong pärjää perheineen – hänellä on vaimo Eileen ja viisi pientä
tytärtä – jotenkuten, kun uurastaa aamuvarhaisesta iltamyöhään. Kaikilla ei kuitenkaan
mene näinkään hyvin.
Vuonna 1985 ajat ovat kaupungissa ankeat,
työttömyysavustusta hakevien jonot pitenevät, kun liikeyritykset ja tehtaat
toisensa jälkeen lopettavat toimintansa, ja telakka suljetaan. Jakelukierroksellaan
Furlong näkee, mihin huono-osaisuus ja köyhyys ihmisiä ajavat: nuori poika juo
kissan kupista maitoa pappilan takana aamuvarhaisella.
Toisen nuoren, kaduilta oksia kotinsa kamiinan ruoaksi
keräävän pojan, hän poimii sateesta kyytiinsä ja antaa hänelle taskunpohjansa
kolikot. Eileen ei tästä lämpene: ”hänen isänsä juo”, hän tiuskahtaa. ”Ehkä hän
ei voi sille mitään, Furlong puolustaa tuntematonta.
Illalla vaimonsa vierellä maatessaan Furlong miettii näitä
pieniä asioita. Joulu on tulossa. Sen herkistämänä hän alkaa pohtia elämänsä
mielekkyyttä: mitä muuta siinä voisi olla kuin jokapäiväistä raadantaa.
Vähin erin hän
sai tunteensa kuriin ja päätteli, ettei mikään toistunut samana; jokaiselle
annettiin päivät ja tilaisuudet, jotka eivät toistuisi.
New Rossin kaupunki.
Tässä vaiheessa yhdyn kirjan kansiliepeen ylistyksiin.
Teksti on imaissut minut kuin noiduttuna mukaansa, lävistänyt ajan ja paikan. Mutta
ennen kaikkea herättänyt ihmiset, heidän arkensa ja niin lausutut kuin lausumattomatkin
sanansa ja ajatuksensa eloon. Ajankuva on käsinkosketeltavan aito. Ei ihme,
että pienoisromaani oli Booker-ehdokas ja voitti arvostetun The Orwell Prizen.
Palkitun kääntäjän Kristiina
Rikmanin suomennos soljuu itsestään selvästi kuin Barrowjoki. En ole
alkuperäistä teosta lukenut, mutta alkuteksti kuultaa käännöksen läpi, sillä
niin taitavasti hän tavoittaa Keeganin tinkimättömien lauseiden hengen. Hilary Mantelin mukaan ”jokainen sana
on juuri oikea ja juuri oikealla paikalla”.
Keegan lisää kuin huomaamatta tarinansa jännitettä.
Viedessään eräänä iltana halkoja ja hiiliä luostariin Furlong astuu vahingossa
pieneen kappeliin, missä toista tusinaa kurjassa kunnossa olevaa nuorta naista
ja tyttöä kuuraa nelinkontin lattiaa vain sukat jaloissaan. Heidän
avunpyyntönsä vaikenevat, kun nunna astuu sisään.
Luostarista on kantautunut huhuja. Loppusanoissaan kirjailija
toteaa, ettei tarina perustu tositapahtumaan, mutta sen tausta on surullisen
totta. Irlannissa vaiettiin pitkään katolisen kirkon ”huonomaineisten” tyttöjen
ja nuorten naisten hyväksikäytöstä pakkotyössä ensikodeissa ja
Magdalena-pesuloissa.
Nämä pakkotyölaitokset lopetettiin vasta vuonna 1996. Yli
74 vuoden aikana niissä menehtyi arviolta 10 000 – 30 000 nuorta
naista ja tuhatkunta lasta. Kirkko tahkosi rahaa paitsi naisten ilmaisesta
työstä myös myymällä heidän aviottomia lapsiaan adoptoitaviksi. Useimmat
Magdalena-pesuloiden arkistot ovat kadonneet tai ne on tuhottu.
Keegan johdattaa Furlongin syvemmälle pimeyden ytimeen,
luostarin halkovajaan. Sinne on teljetty nuori nainen. Rintamaitoa tihkuu hänen
pienen villatakkinsa läpi tytön soperrellessa: ”Voisitteko kysyä heiltä minun
vauvastani? Sillä on varmaan nälkä ja kuka sitä nyt ruokkii”.Claire Keegan on noussut Irlannin eturivin kirjailijaksi
Kuva: Philippe Matsas
”Ollaanko me muka jostain vastuussa?” Eileen kivahtaa,
kun Furlong kertoo vaimolleen mitä on luostarissa nähnyt, ja jatkaa: ”Jos
elämässä haluaa menestyä, täytyy osata sulkea silmänsä tietyiltä asioilta,
jotta pääsee eteenpäin”.
Vaikka edellä olevasta voisi toisin päätellä, Keegan ei tunteile,
osoittele eikä alleviivaa vaan antaa henkilöidensä elää elämäänsä ja katsoa
asioita omalta kannaltaan. Hän vain raportoi tapahtumia, ihmistensä tekoja, sanoja
ja tunteita ja jättää lukijan tehtäväksi vetää johtopäätöksiä ja lukea rivien väleistä.
Luostarista lähdettyään Furlong eksyy, kenties
näkemästään järkyttyneenä. Hän kysyy neuvoa vanhalta mieheltä, joka niittää
ojanpientareelta ohdakkeita vuohelleen: minne tämä tie vie? Hänen vastaukseensa
tiivistyy kirjan sanoma: ”Tie vie sinut ihan minne ikinä sinä haluat”.
Furlong on ajautunut käännekohtaan ja löytänyt elämälleen
etsimänsä merkityksen. Hän ei enää voi sulkea silmiään niiltä pieniltä
asioilta, kaikelta siltä, mistä elämä koostuu. Oliko elämässä mitään mieltä,
jollei auttanut kanssaihmisiään? hän kysyy itseltään.
Ohikulkijat kääntävät katseensa poispäin, kun Furlong
jouluaattona taivaltaa luostarilta kohti kotiaan ja tietää, että pahin on vielä
edessä. Siitä huolimatta hänet on vallannut outo ilo ja varmuus, kun hän toisella
kädellään taluttaa kengätöntä tyttöä ja riiputtaa toisessa kädessään joulupakettia,
vaimolleen ostamiaan tummansinisiä kiiltonahkakenkiä.
Claire
Keegan: Nämä pienet asiat (Small Things Like These)
Suom. Kristiina
Rikman. Tammi. 2023. 116 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti