Marja-Terttu Kivirinta: Kriitikon katse – Melankolian monet kasvot

Merkityksillä ladatun taiteen tulkki

Marja-Terttu Kivirinnan kymmenen esseetä taiteesta ja taiteilijoista teoksessa Kriitikon katse – Melankolian monet kasvot valaisevat taiteen roolia elämän mysteerin edessä. Samalla teksteistä syntyy luonnostelma pitkän linjan kriitikon ja taidehistorioitsijan mielenmaisemasta.

Taide on merkityksillä ladattua kieltä. Merkitykset elävät ja saavat tulkintojen myötä uusia määritelmiä tai ainakin tarkennuksia.

Pitkään Helsingin Sanomien taidekriitikkona toiminut Marja-Terttu Kivirinta on myös väitellyt tohtoriksi ja kirjoittanut tietokirjoja, kuten lasin mestarista Tapio Wirkkalasta.

Kivirinta kutsuttiin vuonna 2023 Suomen arvostelijain liiton kunniajäseneksi. Niinpä Parvs kustantamon Kirjoituksia taiteesta ja arkkitehtuurista -kirjasarjassa julkaistu esseekokoelma tulee sopivaan aikaan valaisemaan kriitikon polkuja taiteen kentällä.

Näyttelyt ovat pysäyttäneet Kivirinnan katsomaan menneeseen, sieltä nykypäivään ja tulevaan. Vuonna 2016 hän matkusti varta vasten Pariisiin nähdäkseen Paul Kleen näyttelyn L’ironie à l’ouvre ja ennen kaikkea taiteilijan vuonna 1920 maalaaman teoksen Angelus Novus. Kirjansa ensimmäisessä artikkelissa hän analysoi sen monitulkintaista historiaa.

Filosofi Walter Benjaminin kokoelmiin kuulunut maalaus toivon taivaallisesta viestinkantajasta muuntui ajan myötä eri tulkinnoissa tuhon enkeliksi, joka kauhistuneena katsoo sotien raunioita, haluaisi auttaa, mutta myrsky työntää häntä väistämättä selkä edellä kohti tulevaa, edistystä. Teokseen kiteytyi ”melankolia, pessimismi, katastrofit, kauhu ja tuho".

Monet taiteilijat ovat viitanneet maalaukseen tuotannossaan kuten Wim Wenders elokuvallaan Berliinin taivaan alla ja Laurie Andersson laulullaan: Backwards into the future. / And this storm, this storm / is called. / Progress.

Paul Klee: Angelus Novus, 1920

Marjatta Tapiolan näyttely Toisin sanoin Lahden Visuaalisten taiteiden museo Malvassa vie Kivirinnan jälleen menneeseen, mutta palauttaa saman tien takaisin. Näyttelyssä oli Kivirinnalle tuttuja, hänen jo aiemmin analysoimiaan taiteilijan varhaisempia töitä sekä niistä maalattuja toisintoja, uudelleentulkintoja.

Näyttelyn avainteoksessa Kolme naista vuodelta 1980 ”kahden seisovan naisen välissä istuu kasvoiltaan vanhaksi ahdistunut nuori nainen kaksi lasta sylissään”. Taiteilijalle paluu menneeseen, yli neljänkymmenen vuoden taakse, oli raskasta. Vaikuttavan maalauksen teoslapussa Tapiola kertoi:

Maalauksessa ovat äitini Kerttu ja tätini Rauha. Minä olen keskellä heidän välissään, sylissä pienet tyttäreni Aina ja Zaida. Olin juuri eronnut ja nämä naiset häpesivät sitä mielettömästi ja tuomitsivat minut ankarasti.

Marjatta Tapiola: Kolme naista, 1980

Marjatta Tapiola kuului 1980-luvulla esiinnousseiden nuorten (nais)maalareiden eturintamaan. Hänen aiheensa ja työvälineensä ovat vuosien varrella vaihtuneet, mutta kuten Kivirinta kirjoittaa: Marjatta Tapiola on pysynyt taiteen kentällä ja pysyy. Taidemaalarina, joka voi tehdä taiteessaan mitä ikinä haluaa tehdä.

Toinen, jo edesmennyt taiteilija, joka teki mitä tahtoi, oli luonnonlapsi Outi Heiskanen. Tai kuten Tuula Karjalainen hänestä kirjoittamansa elämäkerran nimitti: Taiteilija kuin shamaani.  Heiskanen oli ensimmäisiä performanssitaiteilijoita ja graafikko, jonka mielikuvituksellisissa grafiikkakollaaseissa, kompiiseissa, luonto, eläimet ja ihmiset, ”pensastuulikansa”, elelee omassa universumissaan.

Heiskasen fantasiateoksissa ovat läsnä rakkaus, seksuaalisuus ja kuolema, kuten Kivirinta on esseensä nimennyt. Ateneumin suuren näyttelyn sitaatissa taiteilija toteaa tämän itse:

Kuvan syntyminen, sen kulkeminen lävitseni on aina suuri kokemus, orgasmiin verrattava, usein siihen liittyy rakkauskokemus tai valtava myötätunto.

Leena Luostarinen kuului, Marjatta Tapiolan ja Marika Mäkelän ohella, 1980-luvulla aloittaneisiin vahvoihin maalareihin. Hänen aistillisten, silmää hivelevien maalaustensa aiheet kumpusivat alitajunnasta, nähdystä ja koetusta, toistuvista symboleista. Kivirinta kutsuu häntä ”romantiikan papittareksi”.

Leena Luostarinen: Leopardi III, 1981

Olemassaolon merkitystä herkissä töissään pohtiva taiteilija Kuutti Lavonen luonnehtii Luostarisen maalauksia: Niissä kamppailee voimakas ja herkkä minä kohti menetettyä ylevää tai sukeltautuu yhtä hyvin psyykkisen syvyyden syövereihin, alitajunnan voimavirtojen vietäväksi.

Esseekokoelmansa viimeisessä luvussa Kaipuu – Kind of Blue kriitikko kääntää katseen itseensä, omaan elämäänsä. Monien meidän, rakkaitamme menettäneiden, vierellä kulkee alati kaipuun sininen hetki. Marja-Terttu Kivirintaa kohtalo on kolhinut viime vuosina rankasti.

Marja-Terttu kuvattuna Glorian Antiikkiin 4/2014.

Hän menetti aviomiehensä pitkän sairauden uuvuttamana, uuden alun mahdollisuuden vei rakkaan ystävän kuolema. Itse hän sai diagnoosin parantumattomasta sairaudesta. 

Kun ahdistuksen syvimmällä hetkellä edes Miles Davisin lumoavat sävelet eivät tuoneet hänelle lohtua, ikkunasta lennähti talitiainen hänen edesmenneen miehensä valokuvan päälle. Taivaallinen viestintuoja.

Kristillisessä kuvataiteessa maasta taivaaseen kohoavat tikkaat ovat vakioaihe. Joel Haahtela on kuvannut niitä pienoisromaanissaan Jaakobinportaat samoin kuin monet kuvataiteilijat Anselm Kieferistä Maaria Wirkkalaan.

Kivirinnan saatua syöpädiagnoosin juhannuksena 2021 sairaalapappi soitti hänelle.”Mistä me nyt puhumme? Kuolemastako?”, kysyi kriitikko.  Papin vastaus lohdutti, käynnisti Kivirinnan ajanlaskun uudelleen: ”Noh, onhan tässä välissä vielä paljon portaita…”

Marja-Terttu Kivirinta: Kriitikon katse – Melankolian monet kasvot. Parvs, 2023, 200 s