Karin Smirnoff: Sokerikäärme

 ”Olet ihan helvetin sairas äijä”

Karin Smirnoff ei väistä vaikeita aiheita. Uudessa romaanissaan Sokerikäärme hän riisuu naamion pedofiilin kasvoilta. Ei moralisoi eikä paisuttele, vaan etsii psykologisen tarkasti syitä, pahan alkujuurta.

Hän tuntee ihollaan liikkuvien käsien muuttuvan. Kämmen vaihtuu sormiksi. Toinen käsi työntyy kaikkiin löytämiinsä väleihin. Kääntää hänet toiselle kyljelleen siitä huolimatta että hän yrittää harata vastaan.

Ruotsalainen Karin Smirnoff nousi kuuluisuuteen Jana Kippo -trilogiallaan, (Lähdin veljen luo, Viedään äiti pohjoiseen ja Sitten menin kotiin), jota on myyty Ruotsissa yli puoli miljoonaa kappaletta. Eikä ihme, sillä se todisti hänet omaperäiseksi ja -ääniseksi kirjailijaksi, jolla on sanottavaa.

Smirnoff ei juuri piittaa oikeinkirjoitussäännöistä tykittäessään tarinaa iskevillä lauseillaan. Sen, minkä hän jättää sanomatta, lukija näkee ja kirjoittaa omassa päässään, sillä niin   

Sama luonnehdinta sopii myös Sokerikäärmeeseen (Tammi), joka on eräänlainen psykologinen trilleri pedofiliasta, syrjäytymisestä ja aidosta välittämisestä, joka kantaa. Romaanissaan Smirnoff palaa trilogiansa Pohjois-Ruotsista Södertäljeen, Tukholman eteläpuolelle 1980-luvulle.

Tarinan minäkertojalle, Agnekselle, ei jaettu elämän valttikortteja. Hänen yksinhuoltajaäitinsä, kaunis, mutta narsistinen Anita, entinen musikaalinen lupaus julistaa, tytön syntymän tuhonneen hänen uransa ja elämänsä: ”Maailmassa on tilaa vain toiselle meistä.”

Uhkaustaan hän toteuttaa kertomuksen mittaan monin julmin tavoin, varsinkin kun Agnes jo parivuotiaana osoittautuu pianistilahjakkuudeksi, äitinsä kilpailijaksi. Onneksi Agnes kuulee päässään ääniä, jotka tulevat avuksi, kuiskaavat: On olemassa tie sisäänpäin. Etsi se jos haluat selvitä hengissä. Kenties silloin kuulen ensimmäistä kertaa musiikin.

Kuvioon luikertelee kuin huomaamatta samettisilmäinen musiikinopettaja, entinen kuuluisa muusikko Frank Leide. Hänen sokeriset sanansa Agnekselle ovat nekin omanlaisensa uhkaus: ”Sinä olet minun pieni kukkani. Huolehdin sinusta aina.” Ennen näitä sokerikäärmeitä kutsuttiin ”namusediksi”.

Leide on erikoistunut pyydystämään verkkoonsa heitteille jääneitä lapsia, joiden kotiolot ovat tavalla tai toisella rempallaan. Hän esiintyy heidän suojelijanaan, isähahmona, joka rakastaa lapsiaan. Leide kokoaa Pretzel-ensamblen, johon Agneksen lisäksi kuuluu hänen kanssaan samaa eskaria käyvä, selloa soittava Kristian sekä viulunsoittoa harjoitteleva Miika.

Tämän perusjuonen ympärille Smirnoff rakentaa uskottavan maailman, todellisuuden, jota emme halua nähdä. Hän punoo ihmissuhteiden kiemuroista, sosiaalisesta epätasa-arvosta, koulukiusaamisesta ja aikuisten kyvyttömyydestä kasvattajina monitasoisen, särmikkään kudoksen. Sen silmukoissa sinnittelevät lapset saavat apua ja tukea toisistaan.

Agnesta auttaa myös hänen rikas sisäinen maailmansa, josta äänet hänelle alkujaan kuiskivat. Rankka reaalimaailma hämärtyy epätodelliseksi, sillä aidon todellisuuden hän löytää sisältään ja musiikista laskiessaan sormensa pianon koskettimille.

Smirnoffin kerronnan musta huumori ja Agneksen mielikuvituksen maaginen realismi lisäävät tarinaan omia kerroksiaan. Saman tekee myös lasten suhde musiikkiin. Trio tulkitsee kokemuksiaan ja tunteitaan soittamalla ja säveltämällä omaa musiikkiaan.”Kuollut poika -sinfonian” alkutahdit syntyvät Kristianin itsemurhafantasioista.

Löytyykö niiden alkulähde puolestaan Leiden kovenevista vaatimuksista? Hyväile sitä vähän Koltiainen. Olen ollut niin yksinäinen viime aikoina. Tulee heti parempi olo kun sinä välität minusta. Pyyhkiessään jälkeenpäin kättään Kristian parahtaa: ”Agnekseen et sitten koske”.

Karin Smirnoff jatkaa myös Stieg Larssonin
Millennium-kirjasarjaa. Kuva: Johan Gunseus

Smirnoff johtaa orkesteriaan suvereenisti ja poimii uusia ääniä – ihmisiä joiden polut risteävät – kuin tahtipuikkoaan heiluttava kapellimestari. Hänen intensiivinen tapansa kertoa kietoo lukijan väkisinkin mukaan kirjan tapahtumiin. Outi Menna tavoittaa suomennoksessaan Smirnoffin suorasukaisen, mutta vivahteikkaan äänen sävyt aidosti.

Koska tämä on Karin Smirnoff -romaani, tiedän, että pahin on vielä edessä. Vatsaa vääntävä vuoristoradan viimeinen notkahdus lähestyy. Ei minun kauaa sitä tarvinnut odottaa: Leide pyytää ensembleaan osallistumaan naamiokutsuille.”Älkää herranjestas menkö!” älähdän. Kunnes tajuan, että eiväthän he minua voi kuulla.

Sokerikäärme herättää monia kysymyksiä. Frank Leide ja muut hänen kaltaisensa? Ovatko he syntyjään pahoja? Onko meillä vapaata tahtoa? kysymys, johon filosofit eivät osaa vastata. Ajoivatko Leiden omat rankat lapsuudenkokemukset hänet kammottavalle syrjäpolulle?

Sokerikäärmettä lukiessani tuli kirjallisuusmaailmaa järkyttänyt, aiheeseen liittyvä uutinen. Vuonna 2013 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneen, toukokuussa edesmenneen Alice Munron tytär Andrea Robin Skinner paljasti isäpuolensa käyttäneen häntä vuosia seksuaalisesti hyväkseen lapsena.

Järkyttävintä uutisessa on, että humaaneista novelleistaan tunnettu Munro syytti tapahtuneesta tytärtään, 9v! ja asettui aviomiehensä Gerald Fremlinin puolelle. Teoista vaiettiin perhepiirissä pitkään, ja Skinner traumatisoitui vuosiksi. Fremlin myönsi syyllisyytensä myöhemmin oikeudessa.

Näitä miettiessäni en voi muuta kuin ihailla Karin Smirnoffin tarkkasilmäisyyttä ja kertojanlahjoja. Ehkä juuri kirjallisuus on oikea tapa käsitellä tätä vaiettua, vaikeaa aihetta. Smirnoff näyttää taiteensa keinoin vakuuttavasti sen, mistä edelleen vaikenemme, mitä emme haluaisi nähdä.

Vaikenemisen on kuitenkin loputtava, ja meidän on avattava silmämme, jotta salakavalasti luikertelevat sokerikäärmeet saadaan pysäytettyä. Nyt kun netti on luonut lasten hyväksikäytölle aivan toista kokoluokkaa olevan foorumin, Smirnoffin hieno teos on polttavan ajankohtainen.

Karin Smirnoff: Sokerikäärme (Sockerormen). Suom. Outi Menna. Tammi, 2024. 288 s.