Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut

Pelkää petoa, joka lampaasi syö

Ewie Wyldin kansainvälisiä palkintoja kahminut romaani Kaikki laulavat linnut on lyyrisen kielen juhlaa. Silti se on karu ja raaka, näyttää elämän sellaisena kuin emme sitä haluaisi nähdä. Ja kuin ihmeen kaupalla romaani on samalla toiveikas, luo uskoa parempaan.

”Toinen raadeltu ja kuiviin vuotanut lammas, jonka sisälmykset eivät olleet vielä jähmettyneet ja joka höyrysi kuin vesihauteessa kypsytetty jouluvanukas.” Kuka tai mikä vainoaa tuuliselle saarelle Brittein edustalle muuttaneen nuoren naisen Jake Whyten lampaita? Entä miksi nuori nainen asuu erakkona tilallaan seuranaan lampaiden ohella vain koira nimeltä Koira?

Niin tehokkaasti Evie Wyld kysymyksensä heti romaanin ensi lehdille asettaa, että lukija hyppää välittömästi hänen kyytiinsä mysteeriä selvittämään.

Romaanin kertomus limittyy kahdella aikatasolla. Nykyhetki saarella etenee kronologisesti. Jaken menneisyys sen sijaan avautuu kohtaus kohtaukselta ja paljastaa mennyttä samoin kuin muisti, joka poimii menneisyyden sirpaleita oman meille tuntemattoman logiikkansa mukaan. Kirjailijalla on paitsi kieli myös tekniikka hallussaan. Teksti elää ja hengittää aikatasojen vaihdosten myötä. Aika ajoin Wyld jännittää tilanteet äärimmilleen, luo hetkiä, joissa elämä tiivistyy, muuttuu merkitykselliseksi. Ja lukija pidättää hengitystään.

Kaikki laulavat linnut on paitsi hienoa kaunokirjallisuutta samalla arvoituksellinen trilleri. Mitä Jaken menneisyydestä paljastuu, mikä läähättää hänen kintereillään?

Jake on karistanut Australian polttavan, punaisen hiekan jaloistaan ja aloittanut nollapisteestä sateisella, karulla saarella, joka ei katso häntä hyvällä. ”Tämä seutu tuntui tarkkailevan minua, aistivan vierauteni ja pidättävän hengitystä, kunnes olin kulkenut ohi”.

Lontoossa syntynyt ja Australiassa varttunut Evie Wyld (s. 1980) on yksi ikäpolvensa lahjakkaimmista kirjailijoista.

Luonto on itseoikeutetusti läsnä konkreettisesti aistittavana elementtinä tarinassa. Paikantuntu on vahva niin Australian paahteisilla tasangoilla, joissa eukalyptuspuiden sinertävät sormet tavoittelevat ääretöntä taivasta, kuin kohmeisen saaren sumuisissa laaksoissa, joissa ”Puut näyttivät kasvavan ja kutistuvan hengityksen tahdissa.” 

Teoksen taitavasti suomentaneelle Sari Karhulahdelle Australian eksoottisen faunan ja  flooran nimien suomennos on epäilemättä aiheuttanut ylimääräistä päävaivaa. Kaikenlaisten ”vompattien” lomassa vilahtelee australianpaksujalka, idänruskokäärme, jarraeukalyptus ja mehipäivikki.

Jake on odysseiallaan ehtinyt keritä lampaita, suistua seksiorjaksi ja prostituoiduksi. Elämä ei totisesti ole häntä hellin käsin kohdellut. Ihmisten julmuus viiltää. Mutta parhaat tarinat syntyvät arjen epätodennäköisistä sankareista, ja näihinkin Jake pakomatkallaan törmää. Yksi heistä on hänen kollegansa, ”vitun huora” Karen, joka kehottaa Jakea etsimään aivoistaan, sen muistilokeroista, paikan, jossa on hyvä olla silloin, kun todellisuus on kestämätön.

Kaikesta tästä voisi saada kuvan, että kirja on synkkä. Ei ole. Se on ihmeellisen kuulas ja kevyt raskaista aiheistaan huolimatta. Mustaa huumoria tuo muassaan saarelle tupsahtava lampaita pelkäävä Lloyd, toinen mierolainen, joka lupaa kysymättä asettuu taloksi Jaken luo.

Kaikki laulavat linnut tuntuu todistavan, ettei mikään ole niin vaarallista kuin rakkaus. Pahimmillaan sen kannoilla kulkee kuolema – ja syyllisyys. Silloin kaikki laulavat linnut ovat äänessä yhtä aikaa ja pitävät kovaa mekkalaa. Evie Wyld käy jarruttelematta läpi inhimillisen tunneskaalan, sen syöverit ja hiljaisen, orastavan uuden elämän mahdollisuuden.

Kaikki laulavat linnut on kirja, josta oli vaikea erota. Millaisenhan elokuvan Terrence Malick siitä ohjaisi. Menisin katsomaan.

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut (All the Birds, Singing). Suom. Sari Karhulahti. 

Tammi, 2016. 285 s.