Paikan tuntu – kohtaamisia unohdetuissa tiloissa -teos kehottaa katsomaan nurkan taakse ja bongaamaan
taidetta gallerioiden ja museoiden ulkopuolelta.
Maaseudun Sivistysliiton Paikan tuntu – paikan identiteetti -hanke synnytti kolmen vuoden ajan
väliaikaisia ja osallistavia ympäristötaideteoksia ja kulttuuritekoja ympäri
Suomen. Nämä jatkavat nyt elämäänsä dokumentoituna Paikan tuntu -taidekirjassa, joka osoittaa, miten ympäristöön voi
vaikuttaa taiteen keinoin, ja miten taiteilijan rooli on muuttunut ajan
mittaan.
Kirjan on toimittanut Antti Möller ja hänen ohellaan yhdeksän taidealan ammattilaista on
kirjoittanut runsaasti kuvitetun teoksen inspiroivat artikkelit. Taiteilijoita
hankkeessa on ollut parisen sataa ja eri-ikäisiä ja -taustaisia osallistujia
satoja. Teos vie lukijan muun muassa tyhjiksi jääneisiin Korkeasaaren
karhulinnoihin, vedenalaiseen konserttiin, majakkasaareen ja hylätyille
pihamaille.
Erilaiset unohdetut tilat on väliaikaisesti ”adoptoitu”.
Taiteilijat eivät ole vallanneet paikkoja vaan kuunnelleet niiden henkeä ja
toimineet tilojen ehdoilla. Tärkeää on myös ollut luoda kohtaamisia ja
sosiaalisia kontakteja ihmisten välille. Monet hankkeet jatkavat elämäänsä
projektin jo virallisesti päätyttyä.
Tapahtumissa ei annettu katseelle ylivaltaa, vaan
joissakin projekteissa esimerkiksi ääni oli keskeisellä sijalla. Aivan uuden
aluevaltauksen tekivät säveltäjä Petri
Kuljuntausta ja kuvataiteilija Kristiina
Ljokkoi, jotka loivat Rauman uimahalliin Life Aquatic -installaation. Se koostui veden alla kuunneltavista
live konserteista sekä uima-altaaseen sijoitetusta veistotaiteesta ja elävästä
vesiluonnosta.
Äänet oli kuunneltava pinnan alla. Siellä korva ei toimi,
joten uimarin oli aistittava äänet ainoastaan kehonsa luiden ja kallon kautta. Uima-altaan
omat äänet, vesipumput ja veden poistumis- ja tuloäänet, aiheuttivat
taustakohinan, joten installaation äänten löytäminen vaati vaivaa, mutta tarjosi
löytämisen iloa.
Paikan tuntu -hankkeen
tarkoituksena oli myös kiinnittää huomiota ympäristön tilaan ja ihmisen rooliin
sen pilaamisessa. Kuvataiteilija ja biologi Maritta Nurmi toteutti kesällä 2016 Raumalla ja Kylmäpihlajan
majakkasaarella Kalanmaha-yhteisötaideteoksen,
joka käsitteli uhkaavaa valtamerien saastumista ja vesistöihin heitettyjen ja
upotettujen roskien pitkiä maatumisaikoja.
Nurmi suunnitteli rautalangasta kalojen muodon ja
tarkoitus oli, että paikalliset ihmiset luovat kaloille nahan – pitsistä
tietenkin kun Raumalla oltiin – ja täyttävät kalat rannoilta löytämillään
roskilla. Alkuun ihmiset vähän empivät: ”Enhän minä nyt taidetta osaa” –
tyyliin, kunnes he innostuivat ja tulivat kyselemään lisää kalanrunkoja
pitseilleen.
Kaloihin kiinnitetyt satoja ja tuhansia vuosia kuvaavat
numerot kertoivat surullista tarinaa, miten pitkiä tiettyjen materiaalien
maatumisajat ovat. Ne herättivät katsojissa mielenkiintoa ja veivät viestiä
konkreettisesti perille: Ei tuhota vesistöjä ja niiden eläimistöä! Näin
ympäristö- ja yhteisötaide parhaimmillaan luo parempaa maailmaa.
Taiteilijakin koki roolinsa muuttuneen yllättävästi. ”Yhteisötaiteessa onkin kyse
kommunikaatiosta, dialogista ja yhteistyöstä. Miten vapauttavaa! Yhdessä
tekeminen olikin avartavaa ja iloista vaihtelua yksinäiseen pakertamiseen
työhuoneella.”
Paikan
tuntu – kohtaamisia unohdetuissa tiloissa.
Maahenki, 2016.226 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti