Helsingin
sanomien kirjallisuuspalkinto parhaalle suomeksi kirjoitetulle esikoisteokselle
jaetaan 16. marraskuuta. Lupaavia kirjailijakandidaatteja haastateltiin
Helsingin kirjamessuilla.
Kisaan lähetettiin tänä vuonna 75 esikoisteosta
kilpailemaan 15 000 euron suuruisesta palkinnosta. Valintaraadin
puheenjohtajan Antti Majanderin
mukaan kuluva vuosi on ollut poikkeuksellisen hyvä, joten raadilla piisaa vain
hyviä vaihtoehtoja. Hänen ohellaan voitosta päättävät Suvi Ahola, Sanna Kangasniemi, Juhani Karila, Aki Salmela sekä
viime vuoden voittaja Saara Turunen.
Hesarin tekemän jutun perusteella voi päätellä, että useille
finalisteille on yhteistä tapa jäsentää maailmaa ja omaa elämäänsä
kirjoittamalla. Toisaalta he haluavat myös jakaa havaintonsa lukijoiden kanssa,
laajentaa inhimillistä ymmärrystä ja parhaimmillaan muuttaa maailmaa.
Monilla debytanteilla oli pyörinyt mielessä kysymyksiä ja
teemoja, jotka eivät jättäneet rauhaan ennen kuin ne oli saatu kansien väliin. ”Siitä on kirjoitettava, mikä haluaa tulla
kirjoitetuksi.”
Yhdeksän finalistia kertoi messujen Aleksis Kivi -lavalla
esikoisensa syntyvaiheista. Joukosta puuttui vain kuumetta potenut näytelmäkirjailija
Johannes Ekholm. Hänen Rakkaus niinku -romaaninsa (Otava) syntyi
puhelimeen kolmen vuoden aikana kertyneistä 2 300 000 merkistä
koostuneista muistiinpanoista.
Teatteriohjaaja Aino
Kiven Maailman kaunein tyttö
-romaani (Into) on eksyksissä olevan sukupolven sisäinen kuva tyyliin Kurt Cobain, joka loisti kirkkaimmin
kuolemansa jälkeen. Romaanin päähenkilö pohtii samoja eksistentiaalisia
kysymyksiä. Häntä voisi verrata Monica
Fagerholmin Diivaan, jolle kaikki
ovet ovat avoinna, mutta silti ahdistaa.
Työssäkäyvälle kirjallisuustieteen opiskelijalle Aura Nurmelle kirjoittaminen on
fyysistä kärsimystä. ”Kävelen ympyrää ja
kyyneleet valuvat.” Hänen runokokoelmansa, Villieläimiä (Kolera), aihe on rankka: lapseen kohdistuva
väkivalta. Mukana on traaginen Vilja-Eerikan
tapaus, silti kyse ei ole sosiaalipornosta. Ystävät varoittivat häntä
kirjoittamasta aiheesta, mutta ”minulla
on elämässäni samanlaisia kokemuksia, olin täynnä päättäväistä raivoa, joten
jatkoin jääräpäisesti kirjoittamista”.
Elokuvaohjaaja, dramaturgi Jan Forströmille kirjoittaminen oli kolme vuotta pakopaikka ”oikeiden
töiden” lomassa. Hän myöntää, että novellikokoelman nimi – jota hänen ystävänsä
vihaavat – Eurooppalaisia rakastajia
(Teos) on ironiaa. ”Ainakin omalla
kohdallani”, hän lisää. Novellit eivät muistuta toisiaan, ja Forström
tunnustaakin, ettei hänellä ole omaa ääntä eikä hän osaa kirjallista
koristelua. Mutta vaikkei hän olekaan eurooppalainen rakastaja, hän huomasi
kokoelmaa laatiessaan olevansa Euroopan rakastaja.
Muusikko Paperi T:n
eli Henri Pulkkisen post-alfa-runokokoelma (Kosmos) syntyi
tänä vuonna. Hän luki runoutta jo nuorena, sillä sen estetiikka kiinnosti, rap
tuli kuvioihin myöhemmin. Rapissa on noudatettava hänen mukaansa ankarasti
rytmiä ja loppusointuja, niinpä runojen kirjoittaminen tuntui räppäämisen
rinnalla vapauttavalta. ”Kunnes huomasin,
ettei se sittenkään ole niin yksinkertaista, runoissakin on oltava rytmi.”
Kirjallisuuden tutkija, kriitikko Tuomas Juntusen Tuntematon
lapsi -romaani (WSOY) perustuu tositapahtumaan. Hän halusi kirjoittaa
muistomerkin päivän ikäisenä kuolleelle tyttärelleen ja ymmärtää sitä kautta menetystään.
Entä voiko taide auttaa pääsemään kauhean kokemuksen yli? ”Kyllä voi. Luin aluksi aiheesta tosikertomuksia, mutta kirjoittaminen
vasta auttoikin”.
Valokuvataiteen yliopistonlehtorin Hanna Weseliuksen Alma!-romaani
(WSOY) sai nimensä säveltäjä Mahlerin
leskeltä. Tätä kiellettiin tekemästä taidetta, teoksen nykyhetkessä elävä
kuvataiteilija Aino puolestaan ei saa maalattua tauluja. Molemmat takertuvat
miehiin, vaikka heidän pitäisi tehdä elämällään jotain. Kysymys on yleisesti
ihmisyydestä, millä tavoin erilaiset ihmiset puhuvat toistensa ohi.
Toimittaja, tiedottaja Soili Pohjalaisen setä oli autokauppias. Tällä ei kuitenkaan ole
mitään tekemistä hänen Käyttövehkeitä-romaaninsa
(Atena) miljöön kanssa. Kertomuksen isä on autokauppias, jolle ihmiset ovat
käyttövehkeitä siinä missä autotkin. ”En
tiedä autoista mitään, hankin tietoa netin keskustelupalstoilta”, tunnusti
Pohjalainen. Hauskan ja haikean teoksen ajankuva 80-luvulta oli kirjoittajalle
tuttua ja sinne oli helppo palata.
Ympäristötieteilijä Inkeri
Markkula haaveili nuorempana draaman opinnoista. ”Enkä edes hakenut opiskelemaan sitä! Kun keski-iän kriisi iski, aloin
kirjoittaa hullun vimmalla ja pääsin luovan kirjoittamisen mestarikurssille”, Pohjalainen
tilitti menneisyyttään. Kaksi ihmistä
minuutissa -romaanin (Gummerus) päähenkilö tutkii malariaa
Pohjois-Thaimaassa. ”Halusin kuvata
eriarvoisuuden tasoja, en vain kehitysmaissa, vaan myös hyvinvointivaltiossa.”
Äidinkielenopettaja Minna
Rytisalon romaanin Lempi
(Gummerus) tarina sijoittuu lappilaiseen syrjäkylään vuonna 1944. Suuret
tunteet roihuavat saksalaisten sotilaiden ja kauppiaantytärten välillä. ”Sota on vain taustakohinaa, kyse on
nykyromaanista vaikka tapahtumat onkin sijoitettu menneisyyteen. Toivon, että
kirja puhuttelee tämän päivän ihmisiä, emme me ole miksikään muuttuneet”, Rytisalo
summasi. ”Lempi laittaa itsensä likoon,
kyse on haavoittavasta rakkaudesta. Kaikilla suurilla kokemuksilla on
kääntöpuolensa.”
Koossa on jälleen aikamoinen kattaus kiinnostavia esikoisteoksia.
Suomalaisen kirjallisuuden tulevaisuus näyttää valoisalta, kun vuosi toisensa
jälkeen lahjakkaat debytantit nousevat estradille. Eikä kisan voittajan teos
yleensä jää hänen viimeisekseen, se on vasta lähtölaukaus matkalla kirjallisen
taivaan kiintotähdeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti