Toisenlainen heppakirja

Wilma Hurskainen: The Woman Who Married a Horse

Wilma Hurskainen tarkastelee visuaalisesti upeassa valokuvateoksessaan ihmisen ja hevosen välistä suhdetta. Onko eri lajien välinen kommunikaatio mahdollista? Sanna Lipponen laati englanninkielisen kirjan oivaltavat tekstit.

Hevonen on ollut ihmisen kumppani jo tuhansia vuosia. Ensimmäiset löydöt hevosen kesyttämisestä ulottuvat viiden tuhannen vuoden taakse, ratsastaakin olemme osanneet jo kolmisentuhatta vuotta. Ei siis ihme, että hevoseen on ajan saatossa liitetty fantasioita vanhoista kansantaruista tyttökirjojen romanttiseen sankariin.

Näistä aineksista Wilma Hurskainen on luonut valokuvakavalkadin hevosten ja naishahmojen yhteisestä elämästä. Nimensä teos on saanut vanhalta kiinalaiselta legendalta, jossa talon tytär annetaan aviopuolisoksi isäntänsä pelastaneelle hevoselle.

Niin, millaista olisi olla hevosen vaimo? Sitä Hurskainen kuvaa unenomaisissa ja silti konkreettisissa kuvissaan. Naiset tuovat hevosen kotiinsa, pukeutuvat itse hevoseksi tai pukevat sille omat juhlavaatteensa. Naiset menevät naimisiin aasin kanssa, pitävät pienhevosta sylissään, samoilevat lauman keskellä ja kiitävät hurjaa vauhtia komeissa maisemissa hevosen selässä.

Näistä roolipeleistä hevonen ei kuitenkaan ole kiinnostunut, korkeintaan se suostuu hulluttelemaan keinotekoisissa romanttisissa kuvioissa, joissa sen omaa identiteettiä ei oteta huomioon. Ja ennemmin tai myöhemmin se tallaa ne kavioidensa alle.

Wilma Hurskainen esittelee teostaan
Hippolyten julkistamistilaisuudessa.

Sillä elämä hevosten kanssa ei useinkaan vastaa niitä ruusunhohteisia toiveita, joita me ihmiset kuvittelemme ja hevosiin heijastamme. Ei. Talleilla puuhaamiseen liittyy lannan luontia, kuraa, potkuja ja puremia. Siihen liittyy työtä, surua ja pettymyksiä. Hevonen on aisteillaan elävä, herkkä eläin, joka nopeasti kääntää pehmeän turpansa ja potkaisee takakavioillaan aavistaessaan vaaraa.

Jotta yhteistyö hevosen kanssa sujuisi, siihen tarvitaan molempien suostumus ja halu tutustua toisiimme paremmin. Tutkimusmatka toisen lajin olentojen elämään ei noudata saman lajin yksilöiden kommunikaation koreografiaa. On luotava aivan uusi tapa kohdata toinen.

Olen itse työskennellyt vuosikymmeniä hevosten parissa kouluttajana ja kilparatsastajana. Näin kirjoitin aiheesta hevosantologiaan Hirnahduksia (Maahenki).

”Hevoset ovat arvaamattomia ja niiden kanssa puuhatessa on joka hetki varauduttava kaikkeen mahdolliseen. Kenties osa niiden viehätystä johtuu juuri tästä. Ne ovat vaistonsa varassa eläviä olentoja, joita ihminen ei väkipakolla pysty alistamaan. Hyvään suoritukseen ei riitä, että osaa teknisesti ratsastaa moitteettomasti ja tuntee hevosen motoriikan. Vähintään puolet koko homman jujusta on henkinen yhteys ratsun ja ratsastajan välillä.”

Ystäväni poni Gigant irrottelee Tuomarinkylän tallilla.

 ”Jos hyvällä ratsastajalla ja lahjakkaalla hevosella ei kerta kaikkiaan synkkaa, tuloksena on pelkkää sähellystä. Toisaalta jotkut kumppanukset ovat yhdessä saaneet ihmeitä aikaan. Teuraaksi tuomittu pieni Stroller-poni voitti Marion Coakesin kanssa esteratsastuksen olympiahopeaa, ja Josef Neckermaann teki saman tempun kouluareenalla Mariano-ratsunsa kanssa seitsemänkymppisenä sydämentahdistaja rinnassaan. Nämä hälkellyttävät suoritukset johtuivat yksinkertaisesti siitä, että kumpikin ratsukko puhalsi yhteen hiileen niin fyysisesti kuin henkisestikin.”

Ainoa eläin, jonka kanssa yhteensulautuminen voi olla näin saumatonta, on hevonen. Se on tuttu ja samalla mysteeri. Tämän vuoksi tutkimusmatka lajien väliseen kommunikaatioon jatkuu, ja me molemmat opimme toisiltamme. 

”Turhaan puhutaan hevoskuiskaajista. Ei hevosille mitään pidä kuiskata, niitä pitää päinvastoin kuunnella. Sillä niillä on paljon opetettavaa yhteisestä taipaleesta, jota me tällä pallolla kuljemme.”

Wilma Hurskainen: The Woman Who Married a Horse. Kehrer Verlag.  2016. 152 s.

Wilma Hurskaisen Ponytail on Valokuvagalleria Hippolyten Kuukauden teos.

Kirsti Manninen (toim.): Hirnahduksia. Maahenki. 2012. 221 s.