En väsy
puitten katsomiseen
Ritva
Kovalaisen lumoava valokuvataidekirja Kiero
ja villiintynyt tuo metsän iholle. Teoksen ajattomat valokuvat ovat
kuin runoja, jotka ylistävät ihmisen ja luonnon ikiaikaista yhteyttä.
Kun Ritva
Kovalaisen uuden teoksen deadlineen oli vain pari tuntia, sen nimi oli
vielä avoinna. Taiteilijaprofessori, valokuvaaja oli jo kolmenkymmenen vuoden
ajan kuvannut ja tehnyt kirjoja metsistä ja puista: Vanhan metsän aarteet, Metsänhoidollisia toimenpiteitä, Puhuvat puut,
Puiden kansa jne.
Nyt käsillä oleva teos oli erilainen kuin aiemmat, eikä
tekijä halunnut sen nimeen enää puita.
– Nimi tuli
alitajunnasta. Olin 11-vuotiaana kirjoittanut päiväkirjaani: ”Olen puu, kiero ja villiintynyt.” Sieltä
se nimi löytyi, kertoi lapsesta saakka puita rakastanut
Kovalainen teoksensa julkistamistilaisuudessa Valokuvataiteen museolla.
 |
| Sundsvedja, Kemiönsaari, 2016 |
Kovalaista oli alkanut kiinnostaa, mikä tämä puujuttu
oikein on, miksi olen työskennellyt niiden parissa vuosikymmeniä? Teoksessa Kiero ja villiintynyt (Musta Taide) hän
etsii vastausta näihin kysymyksiin. Valokuvaajana puut eivät ole hänelle vain
maiseman kiintopisteitä vaan sielunmaisemia, joihin kiteytyy ihmisen suhde
luontoon.
Tämä onkin kirjan kantava teema. Kovalainen toivoo, että ilmastonmuutos,
luonnonvarojen riisto ja monimuotoisuuden hupeneminen pysäyttäisivät ihmiset
ajattelemaan, miten riippuvaisia olemme ekosysteemin toimivuudesta, puista ja
metsistä, kokonaisuudesta, jonka osa me olemme. Talouskasvun palvonta on
riistäytynyt käsistä ja johtaa kohti tuhoa.
 |
| Shikoku, Japani, 2009 |
Jo luonnonkansat tajusivat, miten ihmisten hyvinvointi on
sidottu luonnon kuuntelemiseen ja kunnioittamiseen. Jollemme sitä tee,
seuraukset ovat kohtalokkaita.
Ajanlaskumme alussa essealaisten papyrus- ja
pergamenttikääröissä oli versio Ilmestyskirjana
tunnetusta tekstistä. On järkyttävää lukea, miten osuvasti se ennusti tulevaa.
”He ovat lianneet
maan, / Hävittäneet olennot maasta ja merestä, / Myrkyttäneet maaperän ja
saastuttaneet ilman / Ja haudanneet elävänä Äidin, / Joka oli synnyttänyt
heidät.”
Kirjan taidokkaat valokuvat muodostavat omanlaisensa
lumotun metsän, jonne teoksen mietelmät ja proosakatkelmat johdattavat yhä
syvemmälle. Tässä mielessä valokuvakirja on samalla myös eräänlainen runoteos,
jossa kuvat puhuvat omaa kieltään. Kuten Kovalainen kirjoittaa, puilla on
hallussaan salainen kauneuden kaava, jota ne toteuttavat ja joka jää meille
mysteeriksi. Mutta me näemme ja aistimme sen vaatimattomimmassakin pienessä
versossa, maassa lahoavassa tuhansien eliöiden kodissa.
En väsy puiden katsomiseen,
täynnä toivoa ne viheriöivät.
Nazim Hikmet
Me suomalaiset olemme metsäläisiä, joille pyhät puut ja
pihapihlajat ovat olleet ja ovat edelleen tärkeitä. Sen todistaa jo se, miten
suuren surun Mechelininkadun lähes satavuotiaitten lehmusten kaataminen
aiheutti. Ritva Kovalainen tiivistää tunteen näin: ”Minä haluan maata puun alla / ajautua hyville rannoille / silloin kun
kiiltomadot syttyvät avaruuden valosta / ja hiljaisuus on kiviin tiivistynyt.”
 |
| Frigiliana, Espanja, 2013 |
Kenties vielä ei ole liian myöhäistä. Kunhan vain
tajuamme painaa jarrua ja pysähtyä katselemaan ja kuuntelemaan puita, mitä ne
meille haluavat kertoa. Kaikesta huolimatta ne jatkavat sinnikkäästi elämäänsä,
nousevat yhä uudelleen avohakatuista raiskioista, puskevat asfaltin läpi ja
tarrautuvat juurillaan jyrkkien kallioiden koloihin. Sillä ne tietävät etteivät
ole yksin. ”Ja missä puut kohtaavat
äärettömän rannan, / tähyävät ne sen ylitse tietäen, / että toisellakin
rannalla seisovat puut niitä vastassa”
Ritva Kovalaisen teos on komea puolustus- ja ylistyspuhe
puille ja metsille, ei hylätä niitä.
Ritva
Kovalainen: Kiero ja villiintynyt. Teos on englannin- ja suomenkielinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti