Taina Latvala: Venetsialaiset

Mennyt ja nykyhetki törmäyskurssilla

Taina Latvalan romaanissa Venetsialaiset elävästi kerrottu kolmen sisaren tarina laajenee yleisinhimilliseksi raportiksi elämisen ehdoista ja lapsuuden varjoista, joita emme pääse pakoon.

Kolmi- nelikymppiset sisarukset viettävät kesän viimeistä viikonloppua mökillä Loimujärvellä. Heillä on yhteinen nimittäjä, isä, jonka läsnäolo tuntuu vahvana, vaikkei häntä enää ole kuin muistoissa.

”Isä oli muuttunut tuuleksi. Isä oli lämmin aalto, sininen hetki ja taivaalla lentävä tähti.

Hänen tyttärensä muistuttivat häntä kukin omalla tavallaan. Yksi kaipasi seikkailua, toinen turvaa, kolmas molempia.”

Taina Latvalalla on taito mennä ytimekkäästi suoraan asiaan ja samalla luoda tarkkoja havaintoja ja mielikuvia. Tämän hän tekee myös uudessa romaanissaan Venetsialaiset (Otava). Muutamalla vedolla hän luonnehtii sisarukset niin elävästi, että he tulevat heti tutuiksi.

Nuorin heistä, Elina, on menossa naimisiin syksyllä. Freelance-valokuvaaja ei tosin tiedä miksi, eikä kukaan muukaan tunnu hänen häistään innostuvan.

Norma Heimolan silkkiaplikaatio
 Yön kuningartar.

Sisarusparven vanhin, Iiris, oli ”elämäntaparunoilija, alkoholisti, entinen punkkari ja erityisherkkä eksistentialisti samassa paketissa. Aamiaiseksi hän joi parvekkeella usein pullon kolmosolutta, ja iltapalaksi hän nautti punaviiniä sipulisipsien kera.”

Keskimmäinen, Paula, on toista maata. Sen todistaa jo Helsingin syyttäjänvirastossa työskentelevän asianajajan aamupala: verigreippi sekä avokadotahnalla voideltu seesaminäkkileipä. Hän on aina ottanut vastuuta paitsi itsestään myös muista ja mökistä.

Sinne Elina ja Iiris harvoin ovat ennättäneet, sillä milloin on bloggaajien bileet Kaivohuoneella, milloin tantrafestivaalit Ibizalla. ”Te kaksi ootte aina eläneet niinku pellossa”, Paula kommentoi. Sisarten välinen dynamiikka on kuvattu mainiosti: kun karheaa pintaa rapsuttaa, alta paljastuu kiintymystä ja välittämistä.

Nyt tyttäret ovat palanneet lähtöruutuun mökille, viettämään venetsialaisia, Pohjanmaan rannikon tulen ja valon juhlaa. Tanssimaan aamunkoittoon saakka. Mutta menneisyys ei halua jäädä juhlista osattomaksi, se kirii takaumina nykyhetken kantapäillä tuomisinaan syitä, seurauksia ja salaisuuksia.

Taina Latvala voitti esikoisteoksellaan
Arvostelukappale (2007) Kalevi Jäntin
palkinnon. Kirjailija Otavan pihajuhlis-
sa elokuussa.

Latvala luo taitavasti jännitettä, vihjaa salaisuuksista, leikittelee lukijan uteliaisuudella. Isällä salattavaa piisaa, korkin suljettuaan hän on jälleen kerran narauttanut sen auki ja avautuu Iirikselle, puhuu kerran vakavia ”eräässä syvästi masentuneessa motellissa”.

Venetsialaisten ilmeikkäät kieli- ja ajankuvat luovat nostalgiaa. ”Laituri oli osittain painunut veteen, vuodenaikoihin väsyneenä, elämänhalunsa menettäneenä.” 

Kesäkuussa 1980-luvun alussa muhkea mehukattipullo kuuluu mökin vakiovarusteisiin Anita Hirvonen vakuuttaessa radiossa: ”de va kukku kuule de, ei tuu mittää, uso se.”

Mutta vaikka teksti on napakkaa ja hymyilyttää monin paikoin, sen toistot luovat haikeaa tunnelmaa, antavat melankolisen pohjavirran välähdellä pinnalle Latvalan keriessä tarinaansa auki molemmista päistä.

Osa Riitta Kilven maalauksesta Keinuen.

Ja kun mennyt viimein tavoittaa sisarukset venetsialaisissa, törmäys on väistämätön, eikä paluuta entiseen enää ole. Valot ja tulet on sammutettu, Loimujävellä kaislat huojuvat hiljaa aaltojen tahtiin.

Hyvän kirjan merkki on, että se jättää jäljen, jää elämään lukijan mieleen. Sen Taina Latvalan taiten kirjoittama Venetsialaiset tekee.

Taina Latvala: Venetsialaiset. 

Otava. 2018. 255 s.

Latvala pitää MinäKertoja-blogia: blogit.apu.fi/minakertoja

Norma Heimolan teoksia Viipyilyä-ryhmänäyttelyssä Papu Galleriassa 15.9. saakka.

Riitta Kilven näyttely Veden peili Galleria Kajasteessa 9.9. saakka.