Leïla Slimani: Kehtolaulu

Epätoivosta nousee viha

Leïla Slimanin Kehtolaulu ei tuudita, se hätkähdyttää hereille. Hieno romaani painajaiseksi muuttuvasta arjesta ja ihmistä murtavista rakenteista vavahduttaa.

Ranskan Finlandialla, Goncourtilla, palkittu romaani Kehtolaulu (WSOY) alkaa siitä, mihin sen tarina hyytävästi päättyy. Tämä lisää teoksen jännitettä, pitää lukijan pihdeissään kuin paraskin trilleri, saa hänet odottamaan selitystä, miksi näin kävi?

Nuoripari, asianajaja Myriam ja musiikintuottaja Paul Massé, elävät ruuhkavuosia Pariisissa. Alkuun Myriam nauttii ”eläimellisestä” olostaan kotiäitinä ja haluaa Mila-tyttären jälkeen vielä toisen lapsen. Pian Adamin syntymän jälkeen kodin ahtaat kuviot alkavat kuitenkin tuntua vankilalta.

Kun vanha opiskelukaveri tarjoaa työpaikan, Myriam hyppää innoissaan uraputkeen. Kesken vuotta lapsille ei järjesty tarhapaikkaa, joten pariskunnan on palkattava lastenhoitaja. Yhteiskunnan eriarvoisuus ja asenteet paljastuvat heti alkuun Paulin sanoista ”Ei paperitonta, siitä me kai ollaan yhtä mieltä?”

Paul ei ole rasisti, hän on käytännön ihminen, eikä halua kotiinsa ihmistä, joka

hädän tullen ei uskalla soittaa poliisille tai viedä lapsia sairaalaan. ”Tärkeitä on, että hän on reipas ja palveluhenkinen.” Tätä Louise on ja pian hänestä tulee korvaamaton osa perhekuviota.

Ranskalais-marokkolaisesta Leïla Slimanista
tuli Ranskan luetuin kirjailija Kehtolaulun
julkaisun jälkeen. Kuva: Catherine Hélie

Leïla Slimani kuljettaa tarinaa vähäeleisesti. Hänen kaunis, tarkka kielensä pureutuu tarinan henkilöihin, paljastaa ihmissuhteiden nyansseja, hienoja murtumakohtia, jotka alkavat vähä vähältä nujertaa täydellisyyttä tavoittelevaa kotihengetärtä. Lotta Toivanen on suomentanut teoksen herkällä korvalla.

Louise alkaa kuin huomaamatta rakentaa omaa pesää perheen kotiin, hankkia vaikutusvaltaa, vedellä naruja. Vaikka hän elää päivittäin perheen keskuudessa, välissä on silti ylittämätön kuilu. Louisea katsotaan, mutta häntä ei nähdä yksilönä, ihmisenä murheineen.

Toisaalta Louisekaan ei halua kertoa huolistaan, avautua ja pyytää apua. Myriam yrittää sitä tarjota, mutta Louise pysyy jääräpäisesti vaiti. ”Se on hänen tapansa säilyttää raja meidän maailmojemme välillä”, Myriam päättelee.

Jos tämä muuri olisi onnistuttu murtamaan, tarina olisi kenties päättynyt toisin. Slimani osoittaa vaivihkaa, miten vähästä asiat joskus voivat olla kiinni.

Kehtolaulu paljastaa myös äitiyden monet kasvot. Uraäidit potevat huonoa omatuntoa liian vähästä lastensa kanssa viettämästään ajasta, toisaalta paperittomat pohjoisafrikkalaiset lastenhoitajat ovat olosuhteiden pakosta joutuneet jättämään lapsensa entisiin kotimaihinsa.

Hiekkalaatikko on näiden naisten sosiaalinen keskus, jossa juoruillaan isäntäperheistä ja vinkataan avoimista työpaikoista. Heidänkin joukossaan Louise on outo lintu, jota pidetään koppavana ja etäisenä.

Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Mutta Louisen elämän jatkuvat kolhut ja nöyryytykset, kaikki äänet, jotka ovat komennelleet, neuvoneet ja määräilleet häntä ovat kovettaneet hänen sydämensä ja särkeneet hänen sielunsa pirstaleiksi. "Hän ei kestä enää itkemistä, oikuttelua, hysteeristä iloa". 

Paul Osipowin maalau Violetti varjo (osa).

Louisen oireilua, ennusmerkkejä ei osata lukea, tulkita avunhuudoiksi. Ja niin epätoivosta kasvaa viha, joka syöksee syöveriin, josta ei ole paluuta.

Kehtolaulu on kylmäävä psykologinen trilleri mielen hajoamisesta. Se hahmottaa tarkkanäköisesti myös vihjeitä ja vastauksia alun kysymykseen, miksi näin kävi.

Monesti fiktio kykenee tavoittamaan, hahmottamaan todellisuutta paremmin kuin faktat ja raportit. Tämän totesi entinen toimittaja, nykyinen palkittu israelilainen kirjailija David Grossman: 


– Minulla on tunne, että kirjoittaessani kaunokirjallisuutta ymmärrän todellisuutta paremmin kuin artikkeleita laatiessani.

Hänen romaaninsa Hevonen meni baariin päähenkilö, stand up -koomikko haluaa tulla nähdyksi. Samaa haluaa myös Kehtolaulun Louise. Kylmäävin seurauksin. Niin erilaisia kuin molemmat hienot romaanit ovat, niiden sanoma on sama: Katso ihmistä.

Leïla Slimani: Kehtolaulu

(Chanson douce). Ranskasta suomentanut Lotta Toivanen. WSOY, 2018. 237 s.

Paul Osipowin maalauksia Taidehallissa 24.3.2019 saakka.