Hanna-Reetta Schreck & Saara Karhunen (toim.): Tanssi!

Tanssiinkutsu

 Hanna-Reetta Schreckin ja Saara Karhusen toimittama Tanssi! valottaa tanssin historiaa modernin murroksesta näihin päiviin. Esseeteos kertoo myös kiinnostavin esimerkein, miten taiteilijat ovat onnistuneet vangitsemaan hetken katoavan liikkeen teoksiinsa.

Tanssi on ruumiista kumpuavaa runoutta.

Yleistajuisessa tietokirjassa Tanssi! Kirjoituksia tanssista ja kuvataiteesta (Teos) kymmenen taiteentutkijaa, tanssikriitikkoa ja tanssitaiteilijaa tarkastelee aihetta erilaisista näkökulmista. Näin syntyy mielenkiintoinen koreografia tanssin ja kuvataiteen vuoropuhelulle. 

Kirja liittyy HAMin ja Oulun taidemuseon näyttelylle Tanssi! Liikettä kuvataiteessa 1880–2020, mutta toimii myös itsenäisenä teoksena.

Kuvataide ja tanssi irtautuivat samaan tahtiin 1800-luvun lopulla perinteistä ja konventionaalisista ilmaisun tavoista kohti modernia tanssia ja kuvataidetta. Modernin murroksessa syntyi myös vaatimus naisen tasavertaisesta asemasta miehen rinnalla itsenäisenä toimijana.

Moderni tanssi oli naisen vapautumisen liikettä. Tanssin radikaali uudistaja, ”hetken ja eleen mestari” Isadora Duncan sai inspiraationsa antiikista ja luonnosta. Tutkija, kirjailija ja kuraattori Hanna-Reetta Schreck kirjoittaa esseessään Sama tanssi ei voi kuulua kahdelle, miten Duncanin mielestä oli olemassa vain yksi todellinen tanssi: meidän jokaisen oma tanssimme.

Tuon ajan pariisilaiset kuvanveistäjät Auguste Rodin etunenässä hullaantuivat Duncanin vapaasta liikekielestä. Helsinkiläinen Maggie Gripenberg puolestaan hylkäsi kuvataiteilijan uransa nähtyään Duncanin tanssivan. Nuori säätyläisnainen heittäytyi säädyttömään ammattiin tanssijaksi suvun kauhistukseksi.

Taidemaalari Venny Soldan-Brofeldt puolestaan lumoutui nähdessään Gripenbergin tanssivan paljain jaloin liehuvissa vaatteissa. He ystävystyivät, ja Gripenbergistä tuli taidemaalarin rakkain malli, jonka tanssiesitykset olivat kuvataiteilijalle ”kuin välähdyksiä ikuisuudesta”.

Toinen taiteilija, joka myös innostui tanssin ja liikkeen kuvaamisesta oli Ellen Thesleff. Schreck on kirjoittanut hänestä hienon elämäkerran Minämaalaan kuin jumala. Thesleffille kangas ei ollut vain paikka jäljentää todellisuutta vaan siellä oli meneillään tapahtuma, aivan kuin teatterin lavalla.

Edgar Degas: The Dance Lesson, 1879

Edgar Degas oli ensimmäisiä, joka lukuisissa balettiaiheissaan onnistui vangitsemaan liikettä. Hänen teoksiaan kyllä ihailtiin, mutta niitä pidettiin rumina. Degas ei halunnut kuvata idealisoituja esityksiä vaan näyttää tanssin hikisiä harjoituksia ja kulissien takaista elämää. Hänen oppi-isänsä Ingres’n mukaan ”tanssijat näyttäytyivät hänen teoksissaan liian punaisina ja väsyneinä”.

Degas’ maalaukset vaikuttavat sattumanvaraisilta otoksilta, kuin hetken tuokiokuvilta. Tanssijan jalka on rajautunut teoksesta ulos, jonkun käsi peittää toisen kasvot. Vaikutelma kuitenkin pettää. Aivan kuten balettitanssija hioo esitystään lukemattomilla toistoilla, Degas’kin teki maalauksistaan useita versioita pyrkiessään balettitanssijan tavoin kohti perfektionismia.

Tietokirjailija ja tanssikriitikko Hannele Jyrkkä kertoo esseessään Elossa toisten katseissa viettäneensä vuosia elämästään katsomalla ja kirjoittamalla tanssista. Viime vuonna häneltä ilmestyi tietokirja Etsijä – Tero Saarisen tie nykytanssin huipulle. Silti Tero Saarisen uusin tanssiteos Transit yllätti hänet:

Kohtaus Transitista.

Mieltäni jäivät askarruttamaan teoksen loppupuolen lyijykynällä alkujaan piirretyt lentävät kivenmurikat, jotka taiteilijaryhmä IC-98:n luomassa häikäisevässä, piirustusta ja animaatiota yhdistävässä videoinstallaatiossa näyttävät tulevan suoraan kohti katsojia.

Saarinen kertoi seuranneensa jo pitkään kuvataiteilijoiden Visa Suonpään ja Patrik Söderlundin kantaa ottavia videoanimaatioita ihmisen toiminnan aiheuttamasta luonnontuhosta. Saarinen mietti, millaista vuoropuhelua parivaljakon teokset voisivat käydä tanssin kanssa?

Lopputuloksena syntyi vimmainen rituaali, enne katastrofista, huikea tanssiteos Transit. Estradilla tanssin ja kuvataiteen raja hälvenee Jyrkän mukaan tanssikuvataiteeksi tai kuvataidetanssiksi.

Jyrkältä kysytään usein, miten nykytanssia voi ymmärtää, miten sitä pitäisi katsoa? Hän ehdottaa, että katsoja antautuisi teokselle, heittäytyisi hetkeen mukaan. Jyrkkä tuo myös meidät katsojat mukaan estitykseen. Olemme elimellinen osa hetkessä elävää tapahtumaa, pidämme esityksen hengissä katseellamme.

Jyrkkä pohtii myös katsommeko esitystä seuratessamme myös itseämme varten? Kenties saamme vastauksen mieltämme vaivaavaan kysymykseen tanssijan katseesta, liikkeiden sarjasta tai esityksen intensiivisestä tunnelmasta.

Yksityiskohta Rafael Wardin tussipiirroksesta
Tanssijoita III, 1951

Tutkijatohtori Hanna Poikonen yhdistää työskentelyssään tieteellistä tietoa ja kehollista kokemista. Kiinnostavassa esseessään Peilisolujen liikettä Rafael Wardin tanssijoiden ja luonnontieteen rajapinnalla hän kuvaa, miten Wardin piirrosten viivat ja kehot kutsuvat katsojan tanssiin.

Päämäärätietoisen tarkkaavaisuuden sijaan annamme tilaa joutilaan tilan neuroniverkostolle, joka lipuu hellävaraisesti teoksen osiosta toiseen maalaten sävyjä sisäisen maailmamme kankaalle.

Esteettinen kokemus synnyttää empatiaa, herkistää kuuntelemaan, vastaanottamaan ja tutkimaan erilaisia tapoja olla olemassa. Silloin ahdistus, stressi ja vieraantuneisuuden tunne helpottuvat. Niinpä teoksen toimittajat kehottavat: Tanssi!

Hanna-Reetta Schreck & Saara Karhunen (toim.): Tanssi!

Kirjoituksia tanssista ja kuvataiteesta. Teos. 2022. 207 s.

Tanssi! Liikettä kuvataiteessa 1880–2020 Taidemuseo HAMissa 11.9.2022 saakka.

Näyttely siirtyy syksyllä 2022 Oulun taidemuseoon.