Tarja Roinila: Samat sanat

Kielenrakastajan tunnustuksia

 Tarja Roinilan esseistä ja kirjoituksista koostuva Samat sanat osoittaa, että hänelle kääntämisessä oli kyse kullekin teokselle ominaisen kielen löytämisestä. Samalla loistava kääntäjä kartoitti suomen ilmaisumahdollisuuksia ja loi uutta kieltä.

… tarpeeksi tekstin kanssa seurusteltuaan vapautuu yhtäkkiä ilmaisemaan. Silloin tuntee kirjoittavansa itse, pääsevänsä alkutekstin rytmiin ja ajattelevansa yhdessä sen kanssa. Silloin tuntee löytävänsä omasta kielestään asiat, jotka teos haluaa sanoa.

Kääntäjä, taiteilijaprofessori Tarja Roinila (1964–2020) ehti saada aikaan paljon liikenneonnettomuuden seurauksena aivan liian lyhyeksi jääneen elämänsä aikana. Hän suomensi kymmenittäin teoksia, kirjoitti esseitä ja kritiikkiä, opetti ja toimi lukuisissa luottamustehtävissä.

Roinilalta jäi kesken esseekokoelma, jonka hänen pitkäaikainen ystävänsä Mika Kukkonen on täydentänyt valitsemalla kääntäjän laajasta arkistosta hänen työtään ja ajatuksiaan valottavia tekstejä kokoelmaan Samat sanat – Kirjoituksia kääntäjän elämästä (Teos).

Teksteistä paljastuu Roinilan intohimoinen suhde kieleen: Kielet asuvat minussa ja minä niissä. Tämän suomalais-saksalaiseen perheeseen syntynyt kääntäjä oivalsi opiskeltuaan espanjaa ja ranskaa. Näiden ohella hän osasi ”merleaupontya” ja ”bernhardia”. Nämä kielet hän oppi kääntäessään Merleau-Pontyn filosofisia kirjoituksia ja Thomas Bernhardin vaativia teoksia. Edellisestä hän sai J.A. Hollon palkinnon ja jälkimmäisestä valtionpalkinnon.

Kielet ovat yhteismitattomia, joten niiden sanatarkka kääntäminen on mahdotonta. Roinilalle kääntämisen perusyksikkö ei ollut sana tai lause vaan itse teos. Kullekin kirjalle oli löydettävä sille ominainen kieli. Roinila sukelsi lapsen malttamattomuudella ja uteliaisuudella teoksiin. Hän luki kirjoittamalla ja kirjoitti lukemalla.

Kaikki kääntämiseen tarvittava on alkuteoksessa. Se vain ei anna ohjeita kääntämiseen, keinot siihen on keksittävä itse. Roinila perehtyi teoksen terminologiaan, kuunteli kielen rytmiä ja poljentoa, sanalla sanoen heittäytyi kielen vietäväksi. Analyysi ja intuitio kulkivat käsi kädessä.

Otteet Roinilan työpäiväkirjoista palastavat hetkiä, jolloin epäilykset piinaavat: Kaikki on vielä niin levällään. Raakakäännös on ihan söhryä. (..) Missä osaamisen tunne? Vihdoin, tarpeeksi tekstin kanssa muhinoituaan, kääntäjä saavuttaa tietyn taitekohdan, jossa lukeminen on jollain tavoin ”valmis”.

Tarja Roinila tunnettiin erinomaisena taideproosan
ja lyriikan kääntäjänä. Kuva: Marina Meinander

Silloin suomi ottaa vallan ja alkaa kuljettaa tekstiä. Kääntäjästä tulee vain kielen välikappale: olen kokonaan suomen kielen sisällä ja lennän sen siivillä. Äidinkielen mahdollisuudet tuntuvat äärettömiltä, kun se taipuu ehkä sellaisiinkin asentoihin, joita en ole aiemmin nähnyt.

Runojen kääntämistä pidetään vaikeana, jollei peräti mahdottomana. Roinila on eri mieltä. Runo luo oman universuminsa, joka perustuu sanojen aistittavuuteen, äänteisiin ja rytmiin. Kääntäjän on aistit herkkänä kuunneltava, mitä runo haluaa sanoa. 

Roinila kertoo aihetta valottavan esimerkin, miten päätyisi nyt toisenlaisiin suomennosratkaisuihin kuin 17 vuotta sitten käännettyään Coral Brachon runon Agua de bordes lúbricos.

Runon nimen hän suomensi tuolloin muotoon Liukasreunainen vesi. Roinilan mielestä käännös oli liian sanatarkka. Liukasreunainen vesi on kiinteä paketti, josta puuttuu vedelle ominainen soljuvuus. Olisiko ”Vesi, sen liukas lieve” parempi? Alkusoinnun lisäksi siinä on aaltoilevat iu- ja ie-diftongit.

Mutta ei sittenkään. Käännös tuo mieleen kankaan liepeen, jolla ei ole mitään tekemistä runon kanssa. Sitä paitsi lieve on vain yksi reuna, kun veden reuna puolestaan häilyy joka suuntaan amorfisesti. Kääntäjä päättää tappaa darlinginsa. Lopulta hän päätyy muotoon ”Vesi, sen liukas reuna”. Siinä on rajattomuutta ja liikettä, joka jatkuu.

Mark Rohko: Orange and Yellow, 1956

Roinila kirjoittaa, miten hän kerran katsellessaan Mark Rothkon maalausta koki sen ikkunaksi toiseen maailmaan. Sama tunne valtaa hänet Harri Nordellin runoja lukiessa. Nekin muuttuvat ikkunoiksi, vievät rajalle, sanomattoman äärelle. Roinilan mielestä Nordell todistaa, että vain särkynyt ja vajaa kieli voi tulla merkityksenmuodostuksen tapahtumapaikaksi ja saada takaisin maagisen, luovan voimansa.

Miten inspiroiva, kääntämistä ja kirjallisuutta oivallisesti valaiseva teos Samat sanat onkaan! Olen kokenut sen parissa monia ahaa-elämyksiä. Miten esimerkiksi kuvata ohikiitävää hetkeä, joka saman tien muuttuu imperfektiksi. Roinila löytää vastauksen Milan Kunderan esseestä Kadonnutta nykyaikaa etsimässä: Tietyn hetken melodinen totuus. Miten hienosti sanottu.

Roinilalle suoraan ruumista kumpuava puhe on kieltä synnyttävä äiti, luovaa perusvoimaa, joka on epätäydellistä ja hallitsematonta. Kuten elämäkin. Kirjailija rakentaa teoksen puheen, äänen ja läsnäolon. Sitä me kirjoista haemme ja saamme. Toisen ihmisen läsnäoloa, jossa silloin tällöin kuuluu hengitys.

 Jään kaipaamaan Tarja Roinilan hengitystä.

Tarja Roinila (toim. Mika Kukkonen): Samat sanat – Kirjoituksia kääntäjän elämästä

Teos. 2022. 243 s.