Pikkupiian työnhakureissu
Leena Krohnin lastenkirja Luuta vie elämisen peruskysymysten
äärelle. Kirjailija on itse herkullisesti kuvittanut teoksensa, joka antaa
ajattelemisen aihetta myös varttuneemmalle lukijalle.
”Leena Krohn tunnetaan syvällisenä ajattelijana ja näkijänä, jonka mietteistä syntyy merkityksillä ladattuja lauseita. Ne venyttävät mielikuvituksen rajoja ja johtavat ajattelua aina uusille urille”, kirjoitin palkitun kirjailijan edellisestä teoksesta Mitä en koskaan oppinut.
Totesin myös, että kirjailijan laaja tietomäärä ja kirkkaat ajatukset solahtavat vaivattomasti mielikuvituksellisen fantasian kaapuun hänen monissa romaaneissaan.
Nyt sama tapahtuu hänen lastenkirjassaan Luuta (Teos). Krohn on kynänsä tueksi
tarttunut väriliituihin, jotta pikkupiian työnhakureissu soljuisi lukijan
silmissä kuin jännittävä elokuva konsanaan.
Kirjalle oli pakottava tarve, Krohn perustelee: Annoin pojantyttärelleni nukkekotiin kaksi
nukkea: vanhan rouvan ja hänen pikkupiikansa. Mutta he eivät mahtuneetkaan
nukkekotiin, koska siellä asuivat jo koira, karhu ja heidän kaksi tytärtään ja
eräs rouva. Etteivät rouva ja piika jäisi kodittomiksi, päästin heidät tähän
kirjaan.
Runomuotoon sommitellun tarinan alku ei lupaa hyvää.
Leskeksi jäänyt kenraalitar pitää kovaa komentoa pikkupiialleen, joka raataa
tämän palveluksessa kuin orja. Loppusoinnulliset säkeet kertovat piian
ankarista oloista. Talon kissaa hemmotellaan herkkupaloilla. Mutta piika ei saanut kuin tähteitä kylmenneitä / ja toisinaan
kimpaleen kissan hylkäämää seitä.
Piika saa lähtöpassit, kun kenraalitar epäilee hänen
vohkineen kenraalin hänelle antaman sormuksen. Piikanen ei tästä lopulta ole
pahoillaan, sillä eiväthän hänen olonsa kummoiset olleet. Sonnustautuessaan
mieron tielle hän ottaa vaellussauvakseen kuluneen luutansa. Sen avulla
työpaikka varmaan järjestyy. Mutta kuka oli sormusvaras? (Huuleni ovat
sinetöidyt.)
Yksinkertaiset, mutta ilmeikkäät piirrokset kuvittavat kertomusta elävästi. Pikkuväen seurassa kirjaa lukiessa kuvien yksityiskohtien avulla voi tarinaa täydentää omin sanoin. Jos lukukumppanilla ei vielä ole aakkoset hallussa, tarinan voi sepittää ihan vain piirrosten perusteella. Sen jälkeen sitä voi verrata Krohnin tekstiin. Aika yhteen kertomukset varmaan menevät.
Matkan varrella piikanen huomaa, etteivät hänen taitonsa
ole ihan ajan vaatimusten mukaiset. Eihän hän tunne boullabaissen, ei
viiriäispiiraan eikä ratatouin salaisia koodeja! Kun ranskalaisrouva
tiedustelee: Ja varmaan teiltä onnistuu
myös coq au vin? Piika huoahtaa: Voi
madame, vain silloin kun unta nään!
Kenties suuressa tehtaassa ainakin kaivataan luudanheiluttajaa? Turha on piian toive, sillä robotit eivät ihmisiä tarvi. Vanha duunari väsyneenä neuvoo: Sinne ei mennä sovi. / Ei aukene ihmiselle tuon vapriikin ovi.
Mierolainen kohtaa vaelluksellaan peräti outoja ilmiöitä. Kun mies kirves olallaan lähestyy uhkaavasti metsää, puut tempaavat juurensa maasta ja ottavat jalat alleen.
Tyttönen kauhistuu ja huutaa karkuteille
lähteneelle metsälle: Vietkö metsänhenget
ja eläimet erämailla? / Mihin joudumme ilman metsää, sen varjoja vailla?
Niinpä, minne?
Kun kulkijan tie hukkaa itsensä merenrannan dyyneihin, hiekalta löytyy monenmoista luudalle kelpaavaa: tölkkejä, purkkeja, pizzalaatikoita ja hylätyt bikinit. Piikanen tarttuu rivakasti toimeen.
Kun hän luutakulullaan roskia kasaan huiski,
/ hänen korvaansa luonnonhenki hyräillen kuiski: … / Kun sinua seuraan, jälleen
ihmiseen uskon / ja erotan uuden maailman, sen aamuruskon.
Kun piikamme vihdoin päätyy suuren kaupungin pilvenpiirtäjien
varjoihin, metropoli näyttää hylätyltä. Missä kaikki piilottelevat? ihmettelee
matkalainen, kun korttelit kuolleet näki.
Oliko tauti kaatanut väen petiin kuumehoureiseen? Mitä luulet? He palaako kaupunkiin aikojen mennen / taas touhuten,
tyrkkien, ostaen aivan kuin ennen?
Krohnin vaivihkainen huumori säestää sadun viitan ylleen
ottaneen maailmanmenon kommentointia ja kritisointia. Aikuislukijan on
surullisen helppo löytää Luudan
episodeille vastineita nykyisestä tuhoa kohti kiitävästä ”kehityksestä”.
Toivottavasti pikkuväkikin eläytyy piian seikkailuihin ja alkaa pohtia
ratkaisuja ongelmiin.
Finlandiapalkitun Leena Krohnin teoksia on julkaistu yli 20 kielellä.
Kuva: Liisa Takala
Mierolainen jatkaa sinnikkäästi odysseiaansa. Osaan lakaista, pestä ja keitellä
monenlaista, piika mainostaa palveluksiaan oppineelle dosentille. Hui hai, turhia
luulet, tutkinto se tiellä pitää. Ei
kokemus pelkkä noissakaan hommissa riitä. / Ei ilman diplomia”, sanoi dosentti ”sori
vain siitä.”
Kello soi, kun kohtalonhetki lähestyy, ja viikatemiehen
pitkä varjo piian lähellä heilahtaa. Saduissa pitää kuitenkin olla onnellinen
loppu, niin tässäkin tarinassa. En sitä kuitenkaan paljasta, jotta jännitys
säilyy loppuun asti.
Satuihin tulee kätkeytyä myös opetus. Ja kuka olisikaan parempi sen piilottamaan kuin Leena Krohn. Kun entinen piika kirjoittaa muistelmiaan, sai huiskia kynä ja levähtää kärsinyt luuta. Ja nyt seuraa opetus: Se kellä on hallussaan kynän lisäksi luuta, / on voittaja varma. Ei taistoon tarvita muuta.
Rouva ja piika eivät mahtuneet nukkekotiin, mutta saivat lopulta oivan kodin jännittävän kirjan kansien välissä. Sen pituinen se.
Käy kylässä heillä päin heinäkuussa. / Kun
harakka nauraa, tuhma, omenapuussa. Hupsista! Tulinkohan nyt paljastaneeksi
sormusvarkaan…
Teksti ja kuvitus: Leena Krohn. Luuta.
Teos, 2023. 40 s. Kirjan viimeistellyn graafisen ilmeen on suunnitellut Marjaana Virta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti