Mitä onni on?
Löytyykö
onni rappeutuneesta majatalosta Czárda Paprikasta Balaton-järven rannalta?
pohtii Riikka Szalain romaanin raskaana oleva minäkertoja. Toteutuakseen yhtälö
kaipaisi kuitenkin myös rakastavan aviopuolison.
Do we always
stick together / does it really matter / if we go insane, my darling?
Riikka Szalai maalaa elävällä, ilmeikkäällä kielellään romaaninsa Paratiisi on täällä ettekö te näe (Basam Books) lumoavan tapahtumapaikan luonnon helmaan. Kesällä 1995 majatalon puutarha pursuaa antimiaan:
Voipäärynät
tihkuivat kullankeltaista mehua, tuoksuivat kuoren alla siemeniään myöten.
Viinirypäleet pullistelivat nahkeina ja tuoksuvina, ja karhunvatukat värjäsivät
kädet ja suupielet.
Nuori pariskunta, kertoja ja hänen miehensä Miki, olivat tavanneet vuosi aikaisemmin vappuna Helsingissä ja rakastuneet päätä pahkaa. Miki oli tullut Unkarista rakentamaan huonekaluja ja korjaamaan uuneja. Hänen palveluksiaan ei kuitenkaan enää kaivattu.
Päähenkilö puolestaan ei ole
löytänyt töitä valmistuttuaan yliopistosta. Lama oli vienyt työmahdollisuudet
mennessään.
Viinitarhojen ympäröimä vanha, osittain romahtanut
kivitalo Czárda Paprika puutarhoineen tarjoaa nuorelleparille kuitenkin paikan
elää niin omavaraisesti kuin mahdollista. Lisätienestejä pariskunta hankkii
vanhempien naapureidensa Arankan ja Ödönin avustamana majoittamalla ja
ruokkimalla turisteja puutarhansa antimilla ja viinitynnyreidensä helmeilevällä
juomalla.
Majataloa ympäröivä luonto täydentää auvoista tunnelmaa
parhaansa mukaan. Itkupajun oksat pyyhkivät keittiön eteen nostettua pöytää, silkinpehmeä
ilma vahvistaa tuoksuja, orapihlajan siemeniä sisältävät pavut soivat kuin
helistimet tuulisella ilmalla. Poppeleiden vaaleanvihreät lantit eivät lakkaa
lepattamasta.
Näen maiseman elävänä silmissäni. Szalai herättää
taitavalla kerronnallaan lukijan kaikki aistit avoimiksi. Tuntuu kuin olisin
itse Balaton-järven rannalla, näkisin, kuulisin, haistaisin ja – niin,
maistaisin kaikkia niitä mausteisia herkkuja, joita majatalon vaatimattomassa
keittiössä valmistetaan.
Kuva: Hannele Salminen
Keittäjätär Aranka ja kertoja uppoutuvat ruoanlaittoon täysin
voimin aikaansa säästämättä. Herkuillaan he haluavat osoittaa kunnioitusta ja
rakkautta lähimmäisilleen, tehdä heidät onnellisiksi. Ruokapöydän ääreen
pelmahtavat usein myös Budapestista vierailuilla piipahtavat Mikin sisar
Mariska miehensä Tamásin ja heidän kahden pienen poikansa kanssa.
Kertoja on itse raskaana ja unelmoi oman pienokaisensa
syntymästä. Kuulostaako täydelliseltä? Näyttämön lavasteet ovat toki kunnossa,
mutta pinnan alla kytee. Szalai rakentaa omanlaistaan kuvaa eräästä
avioliitosta lyhyehköjen kohtausten myötä.
Niitä näytellään talossa, puutarhassa, rannalla ja kauppareissuilla
arkisten puuhien ja uintireissujen lomassa. Pienessä yhteisössä vallitseva
vaivautunut tunnelma paljastuu kuitenkin rivien väleistä ja sanattomien, mutta
paljonpuhuvien katseiden myötä.
Tuntuu kuin Mariska perheineen olisi tullut kädet täynnä
työtä olevan pariskunnan luokse täysihoitoon. Sukulaiset kun eivät tunnu panevan
tikkua ristiin auttaakseen taloudenpidossa. Kaiken lisäksi kyläläiset eivät
katsele parhaansa yrittävää uutta tulokasta suopeasti.
Riikka Szalai on aiemmin kirjoittanut novelleja.
Taustalla hänen edesmenneen miehensä
Jarmo Koivusen maalaus.
Kuva: Hannele Salminen
Tämä ei kuitenkaan ole kertojan suurin huoli. Hän kokee,
että Unkariin muuton jälkeen pariskunnan välille on noussut läpipääsemätön
muuri. Miki on sulkeutunut omaan kuoreensa, väistää kosketusta ja katoaa alati
omiin puuhiinsa. Suudelmat tyrehtyvät ennen kuin ovat edes puhjenneet.
Kertoja kaipaa turhaan vastakaikua
lähentymisyrityksilleen. Mikin kasvot ovat muurautuneet umpeen. Kurkottelin
häntä kohti, mutta hänen vartalonsa oli muuttunut minulle sokeaksi.
Kummallakin on menneisyydestä nykyhetkeen ulottuvia
traumoja. Elämä Suomessa ei tarjonnut heille tulevaisuutta. Oliko se hukkaan
heitettyä aikaa? Mikiä painaa lisäksi hänen äitinsä kuolema toisen lapsen synnytyksessä.
Omalla kömpelöllä tavallaan hän yrittää luoda läheisyyttä, mutta työt vievät valtaosan
hänen ajastaan.
Kertojan muistot autoritäärisestä lapsuudesta heräävät
heti, kun hän kokee Mikin määräilevän häntä. Hän myös kenties tulkitsee ihmisiä
oman linssinsä läpi ja tekee tulkintoja ja johtopäätöksiä, jotka eivät vastaa
todellisuutta.
Tilanne kriisiytyy räjähdysherkäksi. Kun täysi
kastikekattila lentää päin seinää, varjotkin pakenevat. Melkein kuin varjot olisivat unohtaneet palata paikoilleen puiden alle
selkä kosteaa nurmikkoa vasten. En voi kuin ihailla Szalain taitoa
kirjoittaa luonto mukaan tarinaan ja antaa sen välittää päähenkilön tunteita.
Ristiriita ympäröivän luonnon tarjoaman paratiisin ja
Mikin kylmäkiskoisuuden välillä tuntuu kertojasta kestämättömältä. Entä jos
vain pakkaisin tavarani ja lähtisin, jättäisin kaiken taakseni? Ainakin yksi
asia on varma: pian syntyvää lastaan hän rakastaisi ehdoitta: annan läheisyyden kutoutua välillemme
tiiviiksi verkoksi.
Kenties tunnelin päässä kajastaa sittenkin valoa. Päähenkilö
on jo maatunut ympäristöönsä ja kokee sen turvallisena. Arankan esimerkki valaa
häneen toiveikkuutta. Hänen rauhallinen
olemuksensa kertoi, että hän oli varma asiastaan, muurin lävitse oli
mahdollista päästä.
Riikka
Szalai: Paratiisi on täällä ettekö te näe. Basam Books, 2023. 145 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti