Joel Haahtela: Marijan rakkaus

Huone Mĕlnická-kadulla haluaa tulla todeksi

Joel Haahtelan pienoisromaanit ovat kuin vanhojen mestareiden maalauksia. Niissä aika on pysähtynyt, ne tarjoavat rauhaa ja pakopaikan maailman hälyltä. Uusi teos Marijan rakkaus vie tämän sanattoman mysteerin äärelle.

Näin lauseiden sisällä avautuvan huoneen, joka oli oikeastaan vasta huoneen luonnos. Se ei muodostanut tilaa, se tuskin hengitti, sen sydän oli vasta alkanut sykkiä. Mutta huone halusi tulla todeksi.

Otavan kevätpressissä Joel Haahtela kertoi palanneensa uudessa romaanissaan Marijan rakkaus kirjoittamisensa alkulähteille Prahaan vuonna 1996.

 ”Kirjoitin siellä ensimmäisen novellini. Se oli upea kokemus” hän muisteli ja jatkoi uuden kirjansa teemasta: ”joskus toisen ihmisen poissalo voi olla elämässä tärkeämpi määrittävä tekijä kuin läsnäolo.”

Näin on käynyt Marijan rakkauden kertojalle, suomalaiselle kirjailijalle, jota muisto serbialaisesta taideopiskelijasta, Marijasta, ei jätä rauhaan. 

He tapasivat sattumalta Kafkan kotimuseossa kaksikymmentäviisi vuotta sitten ja viettivät unohtumattomat kaksi viikkoa pienessä hotellihuoneessa Mĕlnická-kadulla. Kunnes Marija yhtäkkiä salaperäisesti katosi.

Kirjailija on vuosia myöhemmin saapunut Triesteen aloittaakseen uuden romaanin kirjoittamisen. Kaupungin tihkusateisessa hämärässä se ei kuitenkaan ota syntyäkseen, joten hän päättää paeta kirjallista haaksirikkoaan Roomaan. Sattuma korjaa satoa, kun kirjailija yllättäen törmää Marijaan Triesten asemalaiturilla, jossa hän odottaa yöjunaa Roomaan.

Taide on kulkenut Haahtelan teoksissa mukana pitkään. Romaani Mistä maailmat alkavat kuvaa nuoren miehen tietä taidemaalariksi. Haahtelan edellinen romaani Yö Whistlerin maalauksessa vie pohtimaan todellisuuden luonnetta, totuutta itsessään.

Uudessa romaanissa aihetta tarkastellaan Marijan silmin. Hän työskentelee Belgradissa taidehistorian laitoksella professorina ja rakastaa vanhoja maalauksia. Niitä katsellessa mielessä vellovat Bosnian sodan kauhut kuin nykyajan pintakuohut vaimenivat ja menneet tarinat muuttuivat hetkiksi, joiden tapahtuminen ei koskaan päättynyt: ne irtosivat ajan ja paikan kahleista ja olivat läsnä yhtä lailla eilen, tänään ja kaikkina tulevina päivinä.

Joel Haahtelan romaanit ovat voittaneet l 
lukuisia kirjallisuuspalkintoja.
Kuva: Dorit Salutskij

Marija on matkalla Roomaan tutkimaan Johanneksen evankeliumista peräisin olevan Noli me tangere -aiheisen teoksen alkuperää. Maalauksessa Maria yrittää tavoitella rakastamaansa haudasta noussutta Jeesusta, joka kuitenkin kieltää koskemasta itseään: noli me tangere. Sanat voidaan myös tulkita ”älä takerru minuun”, ajalliseen ja katoavaan.

Haahtelan pienoisromaanit pisaroivat lukijan tajuntaan kuin kevätsade, jonka jälkeen maailma näyttää selkeämmältä, ja näkyvän takainen toinen todellisuus kuultaa läpi kirkkaammin. Romaanit hipaisevat mysteeriä, ohuita paikkoja, joista Haahtela on kirjoittanut trilogiassaan, joka päättyi Jaakobin portaisiin.

Kertoja ja Marija jatkavat päivää, joka jäi kesken kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Juna kiidättää heitä Vltavan kuohujen yli kohti Roomaa. Joki virtasi allamme, ja juna oli Kaarlen silta, joka jatkui veden ja vuosien yli, irtosi natisten kivijaloistaan, syöksyi raskaana pimeän maiseman halki. Onneksi ehdin juuri ja juuri hypätä kyytiin mukaan.

Lineaarinen aika pyyhkii mennessään elämäämme pois. Kertojan mukaan on silti olemassa hetkiä ja paikkoja, joista emme ole koskaan lähteneet. Ne elävät muistoissamme joskus vahvempina kuin haihtuva nykyhetki. Niitä ei ajanhammas pysty hälventämään mielestämme.

Kirjailijan muistot sulautuvat niin elimellisesti kerrontaan, että aika menettää merkityksensä Marijan rakkaudessa. Tapahtumat hänen boheemin valokuvaaja-isänsä ränsistyneessä talossa vuosia sitten vaihtuvat muutaman kappaleen jälkeen pohdintoihin Pietro Cavallinin freskon äärellä Pyhän Cecilian kirkon kappelissa.

Isän mielestä liiallinen ajattelu pilasi taiteen ja teki siitä filosofiaa. Taide alkoi siitä, mihin ajattelu loppui, ja ihminen seisoi sen edessä sanattomana.

Kirjailija kuitenkin elää sanoista. Hänelle kirjoittamisen autuus ja työläys ovat arkipäivää. Sanat pulppusivat alkulähteestä, huoneesta Mĕlnická-kadulla. Ne odottivat painottomina ja valmiina kirjuriaan, joka tekisi maailman näkyväksi niiden avulla. Kunnes kirja alkoi vastustaa tekijäänsä.

Joel Haahtela romaanin viitan, tarinan, laskoksista aukeaa alitajunnan avaruus, ajatuksia, jotka johtavat mysteeriin.  Sen äärelle pysähtyy myös kirjailijan fyysikkoystävä Saimi, joka ei usko Jumalaan:

Miten protonit, neutronit ja elektronit olivat vuosimiljoonien kuluessa onnistuneet järjestäytymään tähän muotoon: siis istumaan saunassa, juomaan olutta ja pohdiskelemaan olemassaoloaan.

Marc Chagall: Over the Town (1918)

Mĕlnická-kadun rakastavaiset jatkavat matkaansa, kohoavat taivaalle kuin Marc Chagallin pariskunta, ulos tekstistä ja jättävät jälkeensä tyhjän kankaan. Mutta huone Mĕlnická-kadulla on tullut todeksi sana sanalta, lause lauseelta, sivu sivulta. Jälleen lumoava, monimielinen, ajatuksia herättävä romaani palkitulta kirjailijalta.

Haastattelun päätteeksi Otavan Jenni Heiti kysyi kirjailijalta, joka on myös psykiatri ja ortodoksinen diakoni, neuvoa hyvään elämään. ”Pitää hylätä idea hyvästä elämästä, miten kuuluu elää ja olla kuten kaikki muut. Se ei ole todellisuutta. Hyvässä elämässä sen sijaan on todellisuutta. On elettävä itse elämää eikä ideaa elämästä.”

Joel Haahtela: Marijan rakkaus. Otava, 2024. 192 s.