Ilmar Taska: Pobeda 1946

Diktatuuri tulee iholle

Ilmar Taska kuvaa vaikuttavasti elämää Tallinnassa neuvostovallan alla sodan jälkeen. Pienten ihmisten kohtalot koskettavat ja laajenevat universaaleihin mittoihin. Monin paikoin diktatuurit elävät ja voivat hyvin tälläkin hetkellä.

Uutuuttaan kiiltelevä auto, Pobeda , ”Voitto”, hurmaa kuusivuotiaan pikkupojan, kun se hiljaa lipuu kohti  tukkipinolla linjurikuskia leikkivää lasta. Tämä on otollinen uhri Tallinnan kaduilla Pobedallaan kansanvihollisia saalistavalle valvontakomission upseerille.

Virolainen Ilmar Taska luo romaanissaan Pobeda 1946 (WSOY) kiihkottoman ja juuri siksi niin viiltävän ja autenttisen katseen julman koneiston rattaissa rusentuviin ihmisiin ja koneiden pyörittäjiin. Kaikki he ovat omalla tavallaan uhreja, kasvottoman systeemin materiaalia, joiden ihmisarvo on kielletty.

Pojan elämä on ikävää. Kärttyisä isä piilottelee jo toista vuotta talon takahuoneessa, äiti on aina jostain vihainen. 

Isä on taistellut kansalliskomitean jäsenenä maan riippumattomuuden puolesta. Nyt useimmat hänen kumppaneistaan on tapettu tai he ovat paenneet metsiin. Teloitukset, vangitsemiset ja kyyditykset ovat arkipäivää miehitetyssä Virossa.

 Pojan täti, tunnettu laulajatar Johanna on menettänyt estradinsa, kun oopperateatteri on pommitettu hajalle. Hänen rakastettunsa, Lontoossa asuvan BBC:n uutistenlukijan Alanin ääntä Johanna voi kuunnella vain rahisevan radion välityksellä. Rautaesirippu on halkaissut Euroopan, ja rakastavaiset ovat jääneet sen eri puolille.

Virolainen Ilmar Taska on luonut monipuolisen,
 kansainvälisen uran teatterin ja elokuvan parissa.
 Hänen novellinsa ”Vuokralle annetaan” valittiin
 Best European Fiction 2016 -valikoimaan.
Kuva: ERR

Taska valottaa tuon ajan tilannetta monelta kannalta, monen kokijan silmin. Ihmisten kohtalot punoutuvat yhteen, ja pojan lapsenkatse seuraa tilanteita ymmärtämättä, mitä tapahtuu todella. Se luo kirjaan intiimin, psykologisesti uskottavan tunnun. Yhdellä tasolla teos toimii kuin  vetävästi kirjoitettu dekkari.

Psykologisesti kiinnostava ja uskottava on myös Pobeda-sedän ja äidin välinen outo jännite, vihollisten välinen magneetti, joka vetää heitä puoleensa. Rakkaus ei taltu sodassakaan, ihmiset ovat silloin vain entistä haavoittuvaisempia niin fyysisesti kuin henkisesti.

Julman koneiston kammottavin laite on salaiseen huoneeseen kätketty iso murskain. ”Siinä oli vahva sähkömoottori, joka jauhoi pieneksi kaiken mikä siihen heitettiin.” Laite on Pobeda-sedän mielestä tarpeen, sillä ”eihän turvallisuuspalvelun talosta keskikaupungilta voida raahata jatkuvasti ruumiita.”

”Mies ei vielä tiennyt, että puoli vuosisataa myöhemmin lehtimiehet valokuvaisivat tätä tilaa ja siitä ilmestyisi sanomalehdessä artikkeli, joka samoin unohdettaisiin pian. Samoin kuin niiden nimet, joiden tie vei sieltä läpi.”

Ilmar Taskan romaanin ansio on, ettei se unohda aikaa, joka on vain kädenojennuksen päässä. Sillä historian tuntemusta tarvitaan, jotta ymmärtäisi omaa aikaansa, kuten kirjailija Imbi Paju UpNorth-lehden arviossaan toteaa: ”Valottaessaan mennyttä, myrskyisää aikaa Pobeda 1946 puhuttelee lukijaa, joka joutuu luovimaan nykyhetken epävarmoilla vesillä.”

Tämä on totta, Itämerellä sotalaivojen trafiikki on vilkastunut, ja ”vihreitä miehiä” tulee muualtakin kuin Marsista.

Ilmar Taska: Pobeda 1946 (Pobeda 1946). Suom. Jouko Vanhanen.

WSOY, 2017. 315 s.