Jari Järvelä: Klik

Matkalla kuvasta kuvaan

Jari Järvelän romaanissa Klik kameran etsin tarkentuu 1900-luvun Euroopan historiallisiin hetkiin. Mutta nappasiko kuvat Henri Cartier-Bresson, Robert Capa vai Iris Rukka?

Jari Järvelän skaala on laaja. Hänen edellinen, Finlandia-palkintoehdokkaana ollut romaaninsa Kosken kahta puolta oli vaikuttava romaani nuoren pojan näkökulmasta sisällissodan muistoihin. Sitä edeltävä romaani, hyytävä dekkari Seken tulee viimeiseksi vei koukuttavaan pudotuspeliin Korsikan karuille rinteille.

Klik on jälleen uusi aluevaltaus. Romaani tarkastelee vaihtoehtoista historiaa: miten meille kaikille tutut ikoniset valokuvat olisivat voineet syntyä. 

Samalla Klik tekee kunniaa niille muutamille naispuolisille valokuvaajille, jotka onnistuivat murtautumaan maineeseen – jotkut tosin vasta kuolemansa jälkeen – miehisen kaanonin rinnalle.

Romaanin minäkertojaa ja päähenkilöä Iristä ei ole koolla pilattu: 128 senttiä pidemmäksi hän ei veny. Mutta sitä suurempi roihu hänen sisälleen syttyy, kun itse Signe Brander vihkii hänet valokuvauksen saloihin tullessaan tilaustyönä kuvaamaan tuolloin kymmenvuotiaan Iriksen kotikartanoa.

Brander vie Iriksen sisälle taikalaatikkoon, maakellariin, jonka oveen hän on porannut pienen reiän. Sen kautta maisema heijastuu nurin niskoin takaseinälle levitettyyn huopaan. Camera Obscura, reikä ja viltti kulkevat pitkään Iriksen ainoina työvälineinä.

Perhe karkottaa Iriksen vuosikausiksi "taikavuorelle", Himmelblauhun, keskieurooppalaiseen parantolaan. Kitukasvuinen Iris ei näet ole hyvää mainosta suvun menestyvälle terveysjuomabisnekselle. Iris joutuu monesti vielä elämänsä varrella huomaamaan, että perhe on pahin.

Jari Järvelä on kiertänyt kuuluisien ku-
vien tapahtumapaikoilla ja tutkinut niiden
taustoja. Kuva: Markko Taina

Järvelä näkee jälleen terävästi ja kirjoittaa oivaltavasti ja hauskasti. Iriksen harharetket alkavat toden teolla parikymppisenä. Nyt hänellä on matkaseurana jo oikea kamera, Rolleiflex, ja kuvaaminen voi alkaa.

Valitettavasti hänen matkaseuraansa tuppaavat myös ”ratkaisevan hetken” kuvaaja Henri Cartier-Bresson ja sotavalokuvaaja Robert Capa. Vuorollaan he varastavat Iriksen kuvia ja julkaisevat niitä omissa nimissään lehdissä.

Cartier-Bresson ei ainoastaan varasta Iriksen kuvia vaan myös hänen katseensa. ”Henri kulkee kymmenisen metriä perässäni kamera alituisesti valmiina. Minun on mahdotonta karistaa hänet kannoltani, vaikka yhä useammin haluaisin kulkea yksin.”

Järvelä on tehnyt tarkkaa taustatyötä, joten fiktion faktat ovat kohdallaan. Kyllä sekalaisella matkaseurueella on välillä hauskaakin . Ei ole mahdotonta, että Magnum Photos sai alkunsa marnelaisella mutapellolla, kun sinne päätynyt kuvauspoppoo avaa pistimellä räjähdyksessä ainoana ehjäksi jääneen magnumkokoisen samppanjapullon.

Kuvauskeikat vievät Iriksen kumppaneineen Espanjan sisällissodan verisille tantereille. ”Jaoimme sokaisevan auringon ja terävät varjot ja halkeilevan ihon. Rullat postitettiin Ranskaan kehitettäviksi.” Kun kuvat myöhemmin päätyvät lehtiin, niiden kuvaaja on aina Robert Capa.

Iris tietää paremmin, miten maailman kuuluisin sotavalokuva syntyi ja tuntee siitä syyllisyyttä: ”Minä otin kuvan Federicosta, joka sai luodin päähänsä juostessaan pyynnöstäni heinikkoista rinnettä alas”. Nykyään tutkijat uskovat, että Robert Capan kuva on lavastettu https://yle.fi/uutiset/3-5854437.

Kun Jari Järvelän kyytiin lähtee, tietää, että reunoista on pideltävä kiinni, sillä vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää. Hänellä on taito luoda kohtaukset niin aidoiksi, että lukija eläytyy niihin täysillä ja katselee ohivilahtavia tapahtumia kuin parastakin elokuvaa.

Normandian maihinnousun alku oli täysi kaaos. Tuhansia sotilaita kaatui ensimmäisessä aallossa Omaha Beachille. He, jotka selvisivät, tekivät kuten Iris. ”He makaavat vesirajassa sieraimet vedenpinnan yläpuolella ja teeskentelevät kuollutta, antavat veden keinuttaa heitä ja muiden tallata päälleen. Se on ainoa keino pysyä hengissä.”

Robert Capan ottamissa kuvissa (niitä on vain yksitoista) ei näy taisteluja, sillä hän saapui paikalle vasta, kun ne olivat jo ohi. Selitys, että loput kuvat tuhoutuivat kuivauskaapissa, ei voi pitää paikkaansa. Kuten tarkkanäköinen todenpuhuja Järvelä toteaa, hyvin on selitys tähän saakka yleisöön uponnut.

Iriksen vuosikymmenten mittaiselle taipaleelle mahtuu myös seesteisempiä kuvaussessioita. Yksi herkullisimmista on John Hustonin ohjaama Sopeutumattomien filmaus Nevadan autiomaassa. Se jäi sekä Marilyn Monroen että Clark Cablen viimeiseksi elokuvaksi. Järvelä on kuvitellut ”lastentarhansa” toilailut Renossa traagisen elävästi.

Miehistä ei ollut Irikselle kunnon kollegoiksi – muusta puhumattakaan. Mutta sielunsisaren hän löytää vielä loppusuoralla New Yorkista. Kuvatessaan metropolin vilinää, liikennettä, ihmisiä ja heijastuksia, hän kohtaa pitkään, leveälieriseen hattuun pukeutuneen naisen, jolla riippuu kaulassaan Rolleiflex.

Vivian Maier ja Rolleiflex

Paljastuu, että nainen on lastenhoitaja, valokuvaaja Vivian Maier. ” – Otan yhden rullan päivässä, Vivian sanoo. – Kaksitoista kuvaa. En enempää, en vähempää. Ne ovat päiväkirjojani. Ne ovat minä.”

Maier nousi kuuluisuuteen vasta kuolemansa jälkeen, kun hänen 150 000 kuvan arkistonsa löydettiin. Varaston vuokrat olivat jääneet maksamatta. Suomen valokuvataiteen museossa oli viime vuonna hänen menestyksekäs näyttelynsä. Se saa jatkoa Valokuvataiteen museo K1:ssä avautuvassa näyttelyssä.

1900-luvun naisvalokuvaajien (kyllä, ”nais-”, sillä tuolloin sukupuolella oli väliä) kohtalo ei ollut häävi. Nykyään esimerkiksi Signe Branderin nimeen ja kuviin törmää lähes viikottain. Hänen kohtalonaan oli kuitenkin kuolla nälkään Nikkilän mielisairaalassa, jonne hänet oli evakuoitu Kivelän sairaalasta Helsingin pommituksilta turvaan.

Olisiko hänet joidenkin muiden mukana siirretty parempiin oloihin takaisin Helsinkiin jo vuoden 1942 alkupuolella, jos hänen etunimensä olisi ollut vaikkapa Sigfried? Näitä vaihtoehtoisia todellisuuksia on kiehtovaa pohtia Jari Järvelän Klikin innoittamana.

Jari Järvelä: Klik. Tammi.  2020. 235 s.

Vivian Maier 15.2.-18.4.2021 Valokuvataiteen museo K1, Kämp Galleria, Mikonkatu1, Hki